“Table for one, please!”
On kaksi paikkaa, jossa “people watching” on todella antoisaa. Helsingissä rauhallista vauhtia kulkeva ratikka ja ulkomailla paikallisten suosima kahvila.
Reykjavikin kahvila Babalú toimi tähän loistavasti. Lisäksi sieltä sai loistavaa pientä välipalaa ja kahvila oli hauskasti sisustettu. Ihmisten toljottelun lisäksi oli hauska ihmetellä kahvilan pieniä yksityiskohtia. Seinillä roikkui mitä erikoisimpia tavaroita käkikelloista leluihin. Sellaista tavaraa tai jopa roinaa, joita olisin itse jo aikojen saatossa heivannut roskiin. Vessassa loistivat punaiset valonauhat ja sen seinillä poseerasivat Star Wars hahmot.
Yksin reissatessani nautin kahviloista todella paljon. Kuppi kuumaa teetä tai lasi viiniä, kirja ja silloin tällöin wifi-yhteys ystäviin. Ja vessakin on tarvittaessa lähellä. Varsinkin Aasiassa sitä saattaa välillä tarvita useamminkin. Hih.
Ravintoloissakin viihdyn yksin. Ehkä. “Table for one, please!” kuulostaa vaan niin ikävältä. Kahvilassa ei kukaan toljota yksin istuvaa tyttöstä, mutta ravintolassa tuntuu välillä saavan osakseen sääliviä katseita. Vaikka hei – yksin matkustaminen on ihan tietoinen ratkaisu. Sen alkuun pääseminen on hankalaa, mutta lopulta se on antoisaa.
On monta asiaa matkoista, joita on mielestäni yliromantisoitu. Rannalla pyöriminen rakkaan kanssa. Uuh ja yök – sitä hiekan määrää. Helteisellä säällä (esim. elokuu Turkissa) kirjan lukeminen ilman varjoa – ääk hikeä. Mutta kahvila, kupponen kuumaa ja kirja – siinä on jotain romanttista vaikka olisin yksin. Lupa olla yksin ja rauhoittua keskellä ihmisiä.
