Olihan mulla J. Lo ja elämäni rakkaus

Teille reissuintoisille ja näin lomakauden kunniaksi hihastani löytyy vielä muutama reissupostaus, vaikka tästä postauksesta kehkeytyikin lopulta kunnon avautumiskirjoitus. Sloveniastakaan en ole teille kertonut vielä mitään. Tämän viimeisen kerran kuitenkin palataan vielä Kroatian Zadariin ja sen ympäriltä löytyviin rantoihin. Tai mitä minä nyt höpisen. Palaamme aikaan, jolloin rannalla makoilu oli täyttä helvettiä, vaikka kuvat ovat kyllä tämän kesän reissultani Kroatiasta.

Psst.. Zadarin suuntaan matkaaville ja vinkkiä kaipaaville löydät reissuvinkit postauksen lopusta. 

Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa (yli 15 vuoteen) rannalla löhöily tuntui hyvältä idealta, koska olimme kaverini Tian kanssa molemmat loman sekä löhöilyn tarpeessa ja olivathan Kroatian rannat jotain niin erilaista. Varmaan tuosta edellisestä lauseesta kävi jollain tapaa ilmi, ettei ranta ole minun juttu. Mistä tällainen outo “vamma” sitten johtuu?

Monet varmasti tietävät, että asuin ennen Turkissa mieheni kanssa. Sieltä tuo sukunimenikin tulee. Sukunimi, jonka vuoksi tämä suomalainen tyttö on joutunut rasististen kommenttien uhriksi. Olen saanut jopa yhden todella inhottavan ja siksi unohtumattoman puhelun koskien sukunimeäni. Niin, onhan se pelottavaa, että tällä tytöllä on noin outo nimi ja olenhan muutenkin niin pelottava. 😀 Ihan karvat nousee pystyyn, kun kirjoitan aiheesta.

“Rantainhoni” juuret ulottuvat siis Turkkiin. Olin yhtenä kesänä töissä rannalla myyden retkiä turisteille. Varjossa oli silloin 52 astetta ja mummoja kaatui kumoon – sillä pahimmalla mahdollisella ja lopullisella tavalla. Hiekka oli niin kuumaa, että aurinkovarjojen jättämät varjot olivat ainoa keino hiekalla kävelyssä etenemiseen. Työ oli myös henkisesti rankkaa – oli hyvin vaikea silloin ujona suomalaisena tyttönä mennä tuosta noin vaan juttelemaan vieraille ihmisille.

Tuli talvi, rannat hiljenivät ja työt menivät tauolle. Asuminen erilaisessa kulttuurissa asetti hyvin erikoisia haasteita. Ei ollut kovinkaan suotavaa kävellä iltaisin yksin ilman miestäni tai hänen sukulaisiaan. Kyse ei ollut siitä, että minut olisi kahlittu. Se vain kuului asiaan yhtälailla kuin meillä vihta saunaan. Vieraita miehiä ei saanut katsoa silmiin kadulla ja sekö oli outoa, koska me suomalaisethan katsomme hyvin usein vastaantulijoita silmiin ilman minkäänlaisia taka-ajatuksia.

Rannalle sain toki päivisin lähteä yksin. Ilmatkin olivat välillä mitä loistavimmat, mutta mitä minä siellä yksinäni lojuin päivät pitkät. Se oli isoilla kirjaimilla tylsää. Väsynyt Jennifer Lopezin kasetti oli jo muutaman kerran mennyt solmuun kasettisoittimessani, kun kelasin aina biisiin “Waiting for tonight”. Odotin aina iltaa kuin kuuta nousevaa, koska se toi pian seuraavan päivän tullessaan. Ja seuraava päivä toi taas seuraavan päivän ja seuraava seuraavan.

Edessäni oli kuukausikaupalla pelkkää merta, hiekkaa ja mieheni “miesten kahvila”, johon minut otettiin naisena poikkeuksellisen iloisesti vastaan, koska kaikki ymmärsivät kuinka tylsistynyt olin. Naiset eivät näissä käyneet. Eivät siksi etteivät olisi saaneet, vaan sitä ei vaan tehty – tämä oli vain toinen sellainen “vihta kuuluu saunaan” -juttu. Mieheni veljien vaimot olivat ihania, mutten oikein innostunut puhumaan päiväkausiksi kokkailusta ja lapsien hoidosta – ööh turkiksi. Pelasin iltaisin ihan mielelläni korttia karvaisten ja leppoisien turkkilaisten miesten kanssa ja join sokerista teetä.

Ei ollut nettiä kuin nettikahviloissa ja sielläkin se toimi milloin halusi. Ei ollut sosiaalista mediaa saati Facetime-puheluita. Ystäviä minulla ei ollut, koska mistä niitä olisi saanut. Olin 20-vuotias, jolla elämäntehtävänä oli sillä hetkellä maata rannalla odottaen kesää ja turisteja.

Se aika opetti paljon. En vaihtaisi niitä onnettomia rantahetkiä mihinkään, vaikka ajatukset pyörivät välillä päässäni niin, että halusin repiä ne kappaleiksi ja hyppiä niiden päällä raivoten. Minulla on nyt Turkissa perhe, joka hyppäisi puolustamaan minua henkensä edestä oli tilanne mikä tahansa. Apu olisi varma. Turkkilaisesta hyvyydestä ja avuliaisuudesta on meillä paljon opittavaa. Tai itseasiassa en usko, että opimme koskaan. Se on veressä ja se ei sukunimeäkään vaihtamalla onnistu.

Minulla on hieno sukunimi ja kannan sitä ylpeydellä, vaikka aikani Turkissa sai minut inhoamaan toimettomana loikoilua. Olihan minulla kuitenkin Jennifer Lopez ja silloinen elämäni rakkaus.

***

Rantavinkit Zadarin lähialueille:

– Nin on pieni kylä noin 20 kilometrin päässä Zadarista ja siellä sijaitsee yksi Kroatian upeimmista rannoista, joka kulkee nimellä Nin’s lagoon/ Queen’s beach. Postauksen 3 viimeisintä kuvaa on sieltä. Hiekkakaistale halkoo kristallin kirkkaan veden läpi toiselle rannalle ja vettä on siis molemmilla puolilla. Kesäkuussa rannalla oli meidän lisäksi muutama hassu perhe. Elokuussa se kuulemma kuhisee auringonpalvojia. Sanomattakin selvää – suosittelen “low season” aikaa. Voit myös peittää itsesi mustaan mutaan, jota löytyy muutamasta kohtaa rannan uumenista.

– Murter on pieni saari noin 60 kilometriä Zadarista pohjoiseen, johon pääsee siltaa pitkin autolla. Tämä on rauhaa rakastavien paikka. Postauksen kaksi ylintä kuvaa on sieltä. Rehellisesti sanottuna ei mitenkään erikoisempi paikka, mutta saaren suosituin ranta oli kuin turkoosi paratiisi. Paikka voisi sopia karavaanareille, koska rannan tuntumassa näytti olevan leirintäalue.

– Aivan Zadarin kaupungin ympärilläkin on rantoja, mutta erikoisempaa miljöötä etsiville, suosittelen kahta ylimmäistä ja varsinkin Ninin rantaa.