Olen jo vähän aikaa kamppaillut sen ajatuksen kanssa, että todellakin täytän kolmen vuoden päästä 40. Päätin kirjoittaa aiheesta, kun törmäsin Kaisa Merelän kirjoitukseen: “Yliopistoon vasta 23-vuotiaana”. Aluksi otsikko tuntui suorastaan huvittavalta. Palasin kuitenkin ajassa taakse päin omiin 23-vuotiaan ajatuksiin ja tajusin, että silloinhan aloitin opiskelut Jyväskylän ammattikorkeassa ja koin itseni jotenkin todella vanhaksi muihin verrattuna. Ja eihän siitä voi olla jo 14 vuotta? Mihin tämä aika menee?
20-VUOTIAAN AJATUKSIA
20-vuotiaana on sellainen olo, ettei kuolema saavuta minua koskaan. Tällaiset asiat eivät edes tule missään vaiheessa mieleen. Elämä menee vauhdilla eteenpäin tosin hyvin paljon hitaammin kuin 30-vuotiaana. Matka 20-vuotiaasta 24-vuotiaaksi tuntuu pitkältä, kun odottaa, että vihdoin pääsisi siihen baariin, jonka ikäraja on 24. Elämä on yhtä biletystä ja kaikki on niin pirun hauskaa. Töitä, koulua, harrastuksia sekä juhlia – loputtomiin.
Jos kumppania ei ala jo 20-vuotiaana löytyä, niin nousee paniikki, että joku päivä kuolen yksin. Mutta ei se silti haittaa, koska seuraavat bileet on jo tiedossa. Iltaisin ajatukset valtaa suuret suunnitelmat: nyt lähden ulkomaille opiskelemaan ja luon itselleni upean uran heti koulun jälkeen. 27-vuotiaana menen naimisiin ja siinä kolmen kympin kieppeillä saan maailman söpöimmät lapset. Välillä menee lujaa, välillä on pieni darra ja silloin tällöin ilmenee jotain turhaa draamaa uusissa mahdollisissa parisuhteissa. Näitä tietenkin analysoidaan, vatvotaan, itketään ja juodaan pois alkoholilla sekä juhlitaan aamuun asti.
30-VUOTIAAN AJATUKSIA
Oho, ei kaikki mennytkään ihan suunnitelmien mukaan. Olenkin vielä kouluttamaton ja nyt vasta tiedän mitä haluan opiskella – vai tiedänkö vieläkään? Miestä ei löytynyt ja nyt olen hyväksynyt faktan, että saatan löytää unelmieni miehen vasta 50-vuotiaana. Se on ihan ok. Tosin iltaisin itken itseni uneen, koska olen aina yksin. Ei tuo biletyskään enää huvita, koska voi luoja sitä darran määrää.
Juurihan täytin 30 ja nyt täytänkin jo 37. Mihin nämä vuodet menee? Aika kuluu hirmuista vauhtia eteenpäin. Enkö olekaan enää nuori? Apua, kohta mä jo kuolen (*laskee mielessään kuinka monta vuotta on vielä elinaikaa). 30-vuotiaana tosiaan tajuaa sen, että kuolemme joku päivä. 20-vuotiaana muistan kuinka kolmekymppiset olivat jo niin vanhoja. 30-vuotiaan elämä tuntui tylsältä aikuisen elämältä. Nyt olen kuitenkin tajunnut, etten olekaan vielä mikään vanhus. En ole sitä vielä moneen kymmeneen vuoteen.
Mielenkiintoni kohteet ovat muuttuneet ja valitsen mielummin koti-illan kuin alkoholin katkuisen baari-illan. Nykyään saan onnellisuuden tunteen viettäessäni aikaa perheen ja mieheni perheen kanssa. Onnellisuus tulee itseasiassa hyvin pienistä asioista. En saa sitä enää ilmaisen sampanjan bileistä tai ihmisiä tulvivan festariteltan uumenista.
En myöskään jaksa enää stressata asioista, joille en voi mitään. En välitä mitä ihmiset ajattelevat ulkonäöstäni, valinnoistani tai mistään, joka ei kuulu heille tippaakaan. Tosin bloggaajan työ luo tietynlaiset paineet varsinkin ulkonäöllisiin asioihin – haluan sitä tai en.
En myöskään jaksa kiertää jokaisessa kissan ristiäisessä tai tavata ihmisiä, joita en yksinkertaisesti halua tavata. Minusta on tullut tietyllä tapaa hieman itsekkäämpi oman ajankäyttöni suhteen.
Kolmekymppisenä elämä vakavoituu ja asiat menevät jotenkin astetta monimutkaisemmaksi, mutta olen jo kaiken sen paremmalla puolella. Kuulin huhua, että 40-vuotiaana elämä on kivempaa.
MITEN IHMINEN MUUTTUU IÄN MYÖTÄ?
Olen edelleen se sama Miia kuin 18-vuotiaana. Samat tyhmät pieruvitsit naurattavat edelleen. Huumorintajuni on sama, arvoni ovat samat, kasvatukseni on sama. Toisaalta en ole muuttunut mihinkään.
Mikä sitten on muuttunut? Olen rauhallisempi. En jaksa tehdä aina kärpäsestä härkästä. Tosin minua ärsyttävät asiat saattavat välillä nousta kissana pöydälle ja vähän turhaankin. Uskon tämänkin taittuvan pois seuraavien vuosikymmenien aikana.
Eräs 70-vuotias perhetuttavamme sanoi kerran, että jokaisena ihmisen vuosikymmenenä tulee uudet jutut. Niin kuin kerron jo omista 20- ja 30-vuotiaan kymmenistä. Odotan mielenkiinnolla seuraavia.
Jokainen meistä toki muuttuu elämän kolhimana eri suuntaan. Jotkut vanhat tuttuni asennoituvat hyvinkin negatiivisesti kaikkea uutta nuorten “hömpötystä” kohtaan. Itse koitan pysyä mukana ja seurata aikaani avoimin mielin. Koitan ottaa kaiken uuden positiivisesti vastaan kokeilemalla ja maistelemalla – aivan kuin pienelle ihmiselle sanotaan, että kaikkea pitää ensin maistaa ennen kuin tietää pitääkö siitä.
Uskon oman mieleni pysyvän nuorena koko loppuelämäni, koska koitan pitää asenteeni kunnossa. En koe enää olevani vanha parikymppisten seassa vaan olen se astetta rauhallisempi tyyppi. En stressaa, olen välitön ja rento sekä koitan oppia mitä niin nuoremmilla kuin vanhammillakin on sanottavaa. Edelleenkään en koe, että nuoruus loppuu, koska mieleni on edelleen nuori ja sanotaanko, että aika pitkälle tässäkin asenne ratkaisee.
P.S. Huulissa on Essencen Velvet Matte Lipstick sävyssä 06. Täydellinen puna punakalle suomalaiselle, kuten allekirjoittanut. Korvikset on saatu Glitteristä.
Haaveiletko omista lapsista vai ajatteletko, että se juna meni jo?
Joo haaveilen 😊
Oon samana vuonna syntynyt ja odotan esikoistani toisella kolmanneksella. Kiire meinasi tulla ja neuvoloissa ja muualla on kyllä kovasti tuotu esiin että aika myöhään jäi. Mutta minkäs teet, kun ajatus lapsesta alkoi tuntua edes jotenkin itselle sopivalta vasta 35-vuotiaana. Sen jälkeen sainkin yhden keskenmenon ja nyt näyttää, että etenee vauvaksi asti.
Älä siis odottele enää, jos lapsi on haaveissa – hedelmälliset vuodet loppuu yllättävän äkkiä 🙂 Ja ei, en olisi ikinä itsekään viisi vuotta sitten uskonut sanovani kenellekään noin, mutta elämä ja kokemukset opettaa.
Tsemppiä ja onnea vauvahaaveille!
Sitähän ei koskaan ihmisistä tiedä onko jo vuosien yritys takana tai kenties samassa tilanteessa kuin sinä. ❤️
Erikoisesti myös tuo iän numero menettää merkitystään.. Taas oli kesällä synttärit, mutta montako vuotta täytinkään? Pitää aina laskea.. Olipa kerran vuosi 1982..
Ikä tuo varmuutta ja elämä selkiytyy. Nyt 49 v. tiedän mitä halua ja jaksan nähdä vaivaa haluamieni asoioiden eteen. Tiedän kuka olen. Osa ovista on sulkeutunut iän vuoksi mutta uusia on auennut tilalle. Osaan nauttia elämästä. Olen onnellinen. Hyvää syksyä kaikille! Nauttikaa elämästä.
Paitsi ei kaikilla ikä tuo varmuutta tai elämä selkiydy.. Olisi ollut tosi kiva kuulla mitä ovia sinulle on auennut. Olen sinua muutaman vuoden nuorempi, mutta tuntuu että kaikki ovet ovat elämässäni sulkeutuneet, olen kaikkien mielestä liian vanha mihinkään. Itse haluaisin tehdä sitä sun tätä, mutta muiden toimesta nostetaan seinä pystyyn. Nyt puhun siis työelämästä, en harrastuksista yms.
Ihana postaus Miia! Myös minulla on pyörinyt viime aikoina mielessä ikääntyminen ja elämän eri vaiheet. Itseni sijoittaisin kirjoituksesi perusteella 30 vuotiaaksi, vaikka siihen on vielä reippaasti matkaa. Minulla on samanlaisia ajatuksia kuin sinulla! Elämä on hieno matka jokaisella vuosikymmenellä. Ihmiset pelkäävät ikääntymistä turhaan, mielestäni elämänkokemus on kunnioitusta herättävää.
Itselläkin pyörinyt ikä paljon mielessä viime aikoina, vaikka täytän joulukuussa “vasta” 33. Aika menee niin vauhdilla eteenpäin että pitäisi kohta tehdä tärkeät päätökset liittyen perheenperustamiseen yms. Koen kyllä että elämä vaan paranee iän myötä! Mutta silti hirvittää kropan vanheneminen. Se kun on alkanut näkyä ja tuntua. No mutta ei voi mitään, kaikki me vanhenemme. Olet kyllä todella nuorekas 37 vuotias! <3
Moi Miia!
No mä en ikää ajatellut aiemmin mut kun täytin 70v tuli vastaan tunne et oonko mä nyt vanhus hih.
Olen kuitenkin onnellinen et nautin joka päivästä saan nukkua niin pitkään kun nukuttaa,ehkä se johtuu kymmenien vuosien vuorotyöstä joka rasitti elimistöä.Ulkoilen joka päivä ja onneksi oon kunnossa vielä.Huomaan et jonkin verran oon tullut itsekkääksi.
Ehkä tyytyväisyys johtuu eletystä värikkäästä elämästä joka oli nuoruuden haave nähdä ja kokea kaikkea mahdollista.Tanssi ja musiikki on kulkenut mukana koko elämän tuonut uusia tuttavuuksia eri maista aina hetkeksi elämään.
Suurin toive on pysyä terveenä ja omatoimisena mahdollisimman pitkään.Läheiset tuo turvaa ja iloa arkeen.
Hei; Olisiko se mahdoton uteliaisuus kaikkeen, ympäristöön, politiikkaan, urheiluun, kaikenlaisiin uutisii, joka innostaa uuteen päivään. Hirmuinen elämän nälkä, mitä tänään tapahtuu? Positiivinen asenne ihan kaikkeen, vaikka elämä joskus on potkaissut, montakin kertaa. Ei muistele ja kärvistele niissä kurjissa jutuissa, jotka on jo menneet, turha niitä on murehtia. Ihmettelee tätä blogia, mitä kaikkea meikeissä on…vaikka ne rajaukset edelleen näyttää pandoilta 😂. Ja tosiaan, kuten kirjoitat, kuuntelee nuoria, miten rohkeita ne on! Ja kuuntelee vanhoja, miten mukavia juttuja voi ihan kassajonossa kehitellä. Ja parastahan tässä on se, että tämä ei maksa mitään. Omalla asenteella pärjää.
” Eeva” kirjoitti mukavasti, allekirjoitan. Jos olet Miia kuullut, että nelikymppisenä on kivempaa, niin kuuskymppisenä vasta kivaa onkin! Nuorempana oli enemmän niitä “pitää” ja ” kuuluu” juttuja, joita vastaan piti tietysti kapinoida.
Koska elämän rajallisuus on havaittu, on oikeasti nautittava jokaisesta päivästä! Kun tämä elämä nyt on vaan niin kivaa 😊.
Kysymys kuuluukin: missä kohtaa nuoruus muuttuu nuorekkuudeksi?
Heippa! Hyvä kysymys! 😀 Ehkä se on omasta asenteesta kiinni?
Terve Miia,
Nyt on varsin köykäinen aasinsilta tähän blogikirjoitukseen, mutta pakko laittaa viestiä silti. 🙂
Vaikka olen sitä mieltä, että antaa kaikkien kukkien kukkia, niin silti tässä ikääntymispolulla tarvitsisin apua kauneudenhoidon puolella. Esittäisinkin siis toiveen blogikirjoitukseen rypyistä. Botoxille en ala, mutta tuo pystysuuntainen ryppy kulmien välissä ahdistaa joka kerta peiliin katsoessa, niin jotain täytyisi tehdä.. Mutta mitä?
Onpa hyvä aihe! Itse täytin nyt syyskuussa 57. Se tuntuu oudolta, olen mieltänyt aina, että oma äitini on viidenkuuden kympin hujakoilla ja itse olen aina se nuori tai nuorehko nainen! Koen kuitenkin vahvasti, että ikä on muutakin kuin pelkkä numero. Haluan kasvaa myös ihmisenä, oppia elämältä, tuntea kiitollisuutta tähänastisesta. Viidenkympin tietämillä myös kuolevaisuus tuli tietoisuuteeni ihan konkreettisena mahdollisuutena. Ne eivät olekaan jotkut muut, jotka sairastuvat tai kuolevat. Se todennäköisyys alkaa kasvaa vuosi vuodelta. Paras ystäväni kuoli keväällä. Mies, jonka kanssa menin nyt elokuussa naimisiin, sairastaakin syöpää, joka havaittiin sattumalta, ilman mitään oireita. Elämä on hauras kuin jääriite lammikon pinnalla ensipakkasten tultua. Tämä tietoisuus on itselläni vahvasti kasvanut iän myötä. Tahtoisinko olla kolme-nelikymppinen? En ehkä sittenkään enää. Jokaisessa ikävaiheessa on omat hienot ja raskaat puolensa. Tahdon ottaa tämän päivän vastaan kiitollisuudella, iloita puolison antamasta suukosta, aikuisten lasteni elämän seuraamisesta, ystävistä, kahviloista, käsitöistä, musiikista, uudesta huulipunasta ja kaikesta ihanasta hömpästä ja elämän koko kirjosta. On vain tämä päivä, ei enää eilistä eikä huomisesta ole tietoa. Tahdon käyttää aikani, minkä pituinen se sitten onkaan, vailla kateutta tai katkeruutta, tätä hetkeä eläen. On yksi sana joka nousee mieleen kaikkein tärkeimpänä ja suurimpana. Se sana on rakkaus.
Joo se on kumma kuinka ikä numerona muuttaa merkitystään ja on tosiaan pelkkä numero. Ja voi että kuinka kauniisti kirjoitit! Mulla tuli tippa linssiin. Koitetaan siis nauttia tästä hetkestä. Ja ihan hirmuisesti voimia sulle! <3