Moni usein ihmettelee kuinka paljon olen kerennyt elämässäni tekemään. Minut on voinut löytää turistien viihdyttäjänä Italiasta, risteilyemäntänä Turkista, lentoemäntänä Etelä-Ranskasta sekä Lontoosta tai se mistä kaikki lähti: nuorena vaihto-oppilaana keskellä Yhdysvaltoja. Olen ratkonut känniläisten riitoja Kanarian lennoilla ja saanut kuulla kunniani joltain Romanian muoviselta reality-tähdeltä.
Olen tehnyt aina sen mitä sydän sanoo ja ennenkaikkea ollut rohkea. Voin ylpeänä sanoa, että takanani on suuri määrä upeita kokemuksia, joita en vaihtaisi ikinä pois. On kuitenkin kolme asiaa, joita kadun.
Aina huonoin
Koululiikunta sai minut inhoamaan lähes jokaista urheilulajia. Kaikki oli niin kilpailuhenkistä. Kun olen syntynyt täysin ilman liikunnan lahjoja, niin tuntui aina todella ikävältä olla maalilinjalla viimeisenä. Se ei motivoinut millään tavoin jatkamaan elinikäistä urheilua. Heti kun pakkoliikunta loppui, niin loppui myös tämän naisen urheilut.
Se kaduttaa nyt. Toki olin silloin onneni kukkulalla, kun minua ei pakotettu hyppäämään kolmesta metristä uima-altaaseen tai tekemään kärrynpyörää, jota en muuten vieläkään osaa. Kadun sitä, etten pakottanut itseäni löytämään juuri minulle tarkoitettua lajia. Nyt 36-vuotiaana lihaskuntoni saattaisi nimittäin olla vähän parempi ja se tukisi koko kehon toimintaa. Jo nyt huomaan sen, että liikkuminen on tärkeää mitä vanhemmaksi tulee.
Onneksi näin 20:n vuoden jälkeen olen vihdoin jaksanut aloittaa oman lajini etsimisen. Olenkin vihdoin löytänyt Twerkin – lajin, joka on voimaannuttavaa mimmivoimaa, rankkaa, mutta saakelin hauskaa. Se tekee siis hyvää myös henkisesti. Ja tämä laji on sellainen, jossa en ole huonoin, koska jokainen saa olla juuri sellainen kuin on. Sählään ja räpiköin, mutta treenaan kotona ja tulen perässä. Ennenkaikkea saan onnistumisen tunteita, joka on varmasti yksi tärkein asia missä tahansa harrastuksessa. Kuka haluaisi mennä joka viikko tanssitunnille epäonnistumaan.
Tämän harrastuksen kautta olen alkanut hyväksymään myös hieman iän veltostamaa peppuani. Se on ihana! Inhoamani paksut reiteni muuten höllyvät hyvin ja vitsit, kun se näyttää upealta twerk-tunnilla. Huono ryhtinikään ei enää ole niin selkeä, kun kävelen selkä suorassa ja ylpeänä tunnille.
Varoituksista huolimatta
Toinen asia, jota kadun, on positiivinen asia, mutta pirun vaarallinen. Se on auringon ottaminen. Paljon ulkomailla työskennellessäni en pitänyt huolta suojakertoimista saati kiireisinä työpäivinä edes rasvaillut ihoa. Olen käräyttänyt ihoni kymmeniä kertoja ja tuloksena on hyvin läikikäs iho. Näette sen loistavasti TÄSSÄ viimeisimmän videoni alussa, jossa olen ilman meikkiä. Dekolteeni on vielä enemmän kärsinyt. Miksi en ymmärtänyt auringon haittoja?
Nyt suojaudun tehokkaasti auringolta ja otan rusketuksen mielummin purkista. Vielä pitää ryhdistäytyä ja lisätä ainakin 50 SPF:n aurinkorasvan ihonhoitorutiineihini. Nyt jos olisin 20-vuotias, niin loikoilisin aina varjossa ja nauttisin omasta vaaleasta ihonväristä. Helppohan se on näin jäkikäteen huudella, kun auringossa loikoilu on niin ihanaa – tiedän!
Turhia kyyneleitä
Kolmas asia, jota kadun on henkilökohtainen, mutta me naiset sorrumme siihen usein. Olen pitkittänyt sekavia tapailusuhteita ottamalla itse aina uudelleen yhteyttä ja antanut miesten kohdella minua aivan miten sattuu. En väitä ettemmekö me naiset tekisi miehille samaa, mutta eniten kaduttaa se, että olen jäänyt roikkumaan johonkin ihmiseen, vaikka alitajuisesti tiesin koko ajan ettei tästä mitään tule.
Ihminen tekee typeriä asioita, kun hän on ihastunut. Olen tuhlannut siihen niin paljon energiaa ja kyyneleitä. Miksi sitä ei voinut silloin ymmärtää, että kyllä se mies varmasti soittaa, jos hän on todella kiinnostunut. Jos saisin elää tuon ajan uudelleen, niin kuvio olisi täysin toisenlainen. En juoksisi kenenkään perässä. Olen sen verran arvokas, että ansaitsen parasta ja toivon, että sinä samojen asioiden kanssa kamppaileva käännät kurssin ja näytät sille miehelle selkää.
Olisin mielummin voinut keskittyä sen hauskan urheilulajin löytämiseen kuin analysoida kavereiden kanssa, että tuleekohan tästä nyt mitään. Useimmiten se kuitenkin menee niin, että jos tuollaista pitää analysoida, niin mitäänhän siitä ei tule. Se surullisen kuuluisa lause: “Kyllä sen sitten tietää, kun se oikea osuu kohdalle.” Ja niin se vaan menee, olen vihdoin päässyt siihen pisteeseen ja uskon, että nykypäivänä tuo piste tulee aina vaan vanhempana. Parikymppisenä riehutaan ja rellestetään, etsitään omaa juttua ja luodaan uraa. Kolmekymppisenä sitten tämä valmis paketti voi ottaa vastaan toisen valmiin paketin. Vai mitä mieltä olette?
Nämä ovat sellaisia asioita, joita kolmekymppinen katuu. Ehkä hieman pinnallisia, mutta kuitenkin fyysistä ja henkistä hyvinvointia ajatellen hyvin tärkeitä asioita. Uskon, että ne ovat täysin erilaisia kuin vanhemmilla ja kokeneemmilla ihmisillä. TÄSTÄ voittekin lukea, mitä saattohoitokodissa asuvat usein katuvat. Onko teillä jokin asia, jota kadutte todella paljon. Voisiko sille vielä tehdä jotakin?
Usein mainitset ja kritisoit koululiikuntaa täällä blogissasi. Sinulla on varmasti huonoja kokemuksia siitä, mutta kiinnostaa että oikeastiko olet koululiikuntaa vastaan? Ymmärrän että kilpailu aiheuttaa paineita varsinkin niille jota eivät luonnostaan pärjää, mutta kovin vaikeaa olisi pitää koululiikuntaa ilman, että kilpailua syntyisi, johan lapset ja nuoret sen luovat itsekin. Ehkä koululiikunta on sinun nuoruudessasi ollut vielä vähän erilaista, mutta kai se parempi on että nuoriso ‘pakotetaan’ edes testailemaan eri urheilulajeja, kun että jätetään kaikki aivan pimentoon? Ja onnea uuden harrastuksen löytämisestä, kiva että sinäkin vihdoin koet liikunnan ilon! 🙂
Heippa Olivia S! En toki ole koululiikunta vastaan ja se on hyvä, että ainakin koitetaan kannustaa lapset elinikäiseen liikkumiseen. Mielestäni se tehdään vain väärin. Eri lajien kokeilu ainakin silloin koostui hyvin suppeasta skaalasta urheilulajeja. Kaikkeen pakotettiin – vaikka esimerkiksi kolmesta metristä hyppäämistä pelkäsin. Lukiossa otin yhden kurssin liikuntaa vapaaehtoisesti, jota ihmettelen edelleen. Siellä sai joka tunnille valita kolmesta vaihtoehdosta. Kerrankin vaihtoehtoina oli laskettelu, aerobic ja kävely. Valitsin kävelyn ja olin niin onnellinen kävelylenkillä kaverin kanssa.
Olisin kovasti halunnut myös, että liikunnan numeroni olisi ollut korkeampi kuin 7, mutta saamillani tuloksilla sitä oli vaikea nostaa. Seiskalla kysyin opettajalta, että mitä voin tehdä numeron nostamiseksi. Hän sanoi: “Asenteen parantaminen.” Sen tein ja numero nousi kasiin. Siitä ylemmäs se ei koskaan noussut, koska lahjoja ei ollut.
Hei!Oon samanikäinen kuin sä ja mulla on samanlaisia kokemuksia koululiikunnasta ja siitä,miten se on tappanut liikunnan ilon aina tänne aikuisuuteen saakka. Koululiikunnassa oli suppeat liikuntalajit, kisoihin oli pakko osallistua ja kannustusta saivat vain ns. liikunnallisesti lahjakkaat lapset. Asennekaan ei ratkaissut numeroissa vaan liikunta nähtiin vain ja ainoastaan numereenisesti arvioitavana suorituksena. Ei puhuttu liikkumisesta liikkumisen ilosta tai vaikkapa siitä, miten ryhmäliikunta vahvistaa muissakin aineissa tarvittavaa yhteistyökykyä. Olen ollut ns. liikkumatta 20 vuotta, koska en ole kokenut liikunnassa onnistumisen kokemuksia lapsuudessa enkä nuoruudessa ja aina näihin päiviin saakka olen väistellyt erilaisia liikuntamuotoja koska “olen kuitenkin surkea siinä”. Vasta nyt kuusivuotiaan lapsen äitinä olen hiffannut liikkumisen riemun ja se on vain ja ainoastaan lapseni ansiota. Se into lapsen silmissä kun pääsee suksilla etenemään 5 metriä kaatumatta tai kun jalkapallo päätyykin metsän sijasta maaliin.Olen nyt tietoisesti päättänyt päästä eroon (koulu-) liikuntamöröistäni ja omalla esimerkilläni näyttää lapselleni, miten liikunnassa ei ole tärkeää, millaiselle palkintosijalle pääsee kipuamaan vaan se, että nauttii siitä mitä tekee. Kävin laskettelemassa ekan kerran 20 vuoteen ja se tunne…Ei todellakaan ollut kuin pyörälläajo että sen kun kerran oppii niin aina osaa MUTTA haastoin itseni ja olin erittäin ylpeä itsestäni! Ja aivan kuten säkin, uskon vielä löytäväni “sen oikean” myös liikuntamuodossakin, rakkaudessa se on jo tullut vastaan 😉
Heippa Reetta! 🙂 Onpa sulla ihan huikea asenne! <3 Se on niin upeaa, että haluat näyttää lapsellesi sen liikunnan oikean puolen ainakin meille tavallisille ihmisille. Eli riemun eikä kilpailemisen. Ehkä sulle sopii sellainen arkiliikunta ja puuhastelu lapsen kanssa. Tai voi olla, että se oma laji edelleen odottaa. 🙂
Kiitos Miia taas kerran rehellisestä otteestasi aiheeseen. Mulla on aivan samanlaiset ajatukset koululiikunnasta. Liikunta oli mukavaa, mutta se kilpailu ja nöyryyttäminen ei. Oma opettaja laittoi juoksemaan 7. luokalla 1500m polvenmittaisessa farkkuhameessa kun olin unohtanut koulukuvauksen takia liikkakamat. Lisää nihkeyttä toi yleinen kenttä ja kaikki ulkopuoliset osoittelemassa. Yllättäen olinkin viimeisenä ja kaikki muut nauroi. Onneksi en ollut yksi herkemmistä tytöistä vaan osasin nauraa tilanteelle silloin. Jälkeenpäin mietin, että millä hinnalla sitä opetussuunnitelmaa pitää oikein noudattaa ja mitä helvettiä se opettaja oikein ajatteli?
Luin mahtavan kommentin asiasta aikoinaan: “Cooperin testi on opetussuunnitelman helmi. Tehdään niin, että testataan koulussa juoksukuntoa, mutta ei ikinä treenata sitä. Ihan sama kuin olisi joka kevät japanin kielen koe. Ei sitä osaa kukaan, mutta haluttiin vaan katsoa, kuinka paskoja olette tänä vuonna.” -Teemu Vesterinen
Heippa Mimijee! Siis ei oo todellista mihin tilanteeseen jouduit! 🙁 Onneksi oot kovempaa tekoa, koska toi olis ollu melko traumatisoiva kokemus monelle. Ihan kamalaa! Ja onpas hyvä kommentti ja niin osuva!
Hei Miia!
Ihana kirjoitus ja kuvat aivan upeita.
Ei kannata katua elettyä elämää,luulen että se kasvattaa meitä vastoinkämiset mukaan lukien tuntemaan itseämme ja oivaltamaan mitä oikeesti haluamme elämältä.
Muista et sä oot hieno ihminen joka välittyy tän blogin kautta meille lukijoille.
Mä ite oon elänyt värikkään elämän tähä asti välillä kompuroiden mut pyrkinyt siihen etten satuta muita vaikka ite oon saanu nokkiini sinisilmäinen kun oon.
Mulle on ilon tuoja ollut tassiminen koko elämän ajan erityisesti latinomusiikki.Lontoossa kadulla Jamaikalaisten kans spontaanisti hyppäsin mukaan tanssimaan.
Heippa Eeva! 🙂 Sun elämä kuulostaa ihanalta! <3 Ja se on totta, että vastoinkäymiset ja juurikin se eletty elämä kasvattaa.
Olen kuullut, että vasta nelikymppisenä alkaa ymmärtää mistä elämässä on oikein kysymys. 😉
Heippa Amy May! Joo mä oon itseasiassa kuullut samaa. En malta siis odottaa! <3
Hei; Kylläpä Miia herätit minut ajattelemaan, elämää ja nuoruutta. Mietin, mitä kadun. En voi katua sitä, että nuorena vahvat ystävät loivat minunkin mielipiteitäni tai ohjasivat ajatusmaailmaani. Olin vaan sen luonteinen silloin. Jotain 16v tuli herätys, minähän muuten en äänestä kouluvaaleissa noin. En sitä sanonut ääneen, mutta tein toisin kuin ” käskettiin”. Kesätyöpaikka vuosia samassa paikassa vei loput arkuudet ja itsetunto vahvistui. ” Harmitusten” myötä olen nykyisin todella vahva ja itsetuntoani ei heilauta enää sitten yhtään mikään. Tällainen olen, piste. Enkä tätä ylpeyttäni sano. Toisaalta herkkyys ja myötätunto ovat tulleet vahvoiksi elämänkokemusten myötä.
Ja auringonottoa kadun! Onneksi toistaiseksi kaikki hyvin.
Kyllä ne itkut olen varmasti minäkin aikoinani itkenyt, mutta ikäni armollisesti antaa unohtaa tai kääntää ne positiivisiksi muistoiksi 😊.
Toisaalta, ehkä en osaa katua mitään, koska elämä on tässä ja nyt. Tuntuu, että 60v en halua elää enkä ajatella mennyttä, vaan ottaa tästä päivästä kaiken irti. En voi korjata tekemiäni virheitä, toivottavasti opin niistä jotain.
Niin, meillä on Miia se 14v ikäero, siksi minun aatokseni ovat tällaiset. Enkä minä muuta toivo kuin että elämä olisi jatkossakin yhtä mukavaa kuin nyt. Se riittää. Kiitos kun annoit ajattelemisen aihetta.
❤
Heippa Markit! 🙂 Juuri tuollaista rauhallista elämän asennetta ja hetkessä elämistä haluan oppia, mutta uskon sen tulevan iän kanssa. Olen kuullut, että 30-vuotiaana elämä on kaikista rauhattominta. 20-vuotiaan huolettomat ajat on ohi ja mietitään, että mitäs nyt sitten. 😉
Ihana Miia, että nostat auringon haitat ja vaarat esiin! Niin pitääkin! Rusketus on jotenkin tosi yliarvostettu juttu, ja sen eteen ollaan valmiit tosiaan kärtsäämään nahkaa vailla suojavoiteita. Tiedän. Oon tehnyt itse samaa aikanaan. Maannut solariumiaaa liian paljon ja heti perään auringossa aamusta iltaan. Sitten reilu parikymppisenä luomen poiston yhteydessä diagnoosina oli ”rajan veto melanoomaan hankalaa” ja kirosin jokaikistä auringossa makaamaani sekuntia. Onneksi se saatiin kokonaan leikattua pois, mutta toki, jokainen miljoonasta luomesta vaatii tarkkailua ja sina hetkittäin herää iso huoli. Nykyään en jotenkin koe auringossa makailua kivaksi. Jotain pitää puuhastella, mutta voiteiden kera jos auringossa. Itseasiassa meikkivoiteissakin taitaa olla suojakerrointa.
Heippa Suski! 🙂 Joo tuollanen luomen poisto kyllä varmasti herättelee. Ihmettelen, että miten mulla (näin runsasluomisena) ei ole tullut vastaan vielä samaa. Onneksi ei ole. Ja onneks sulla kävi hyvin. <3
Lukioikäisenä kävin paljon solariumissa enkä enää KOSKAAN tekisi sitä!! Auringossa olemista rakastan mutta käytän aina 50 suojakerrointa. Vähän kaduttaa nuo solariumit mutta onneksi tuo rusketusmuoti on mennyttä aikaa!
Eniten kadun silti virhettä jonka olen tehnyt parisuhteessani. Vaikka olen saanut sen anteeksi puolisoltani, on kaikista vaikeinta antaa se anteeksi itselleni. Kannan sen katumista hautaan asti.
Kadun myös sitä että olen luottanut vääriin ihmisiin.
Toisaalta, virheistä oppii, mistä muustakaan. 🙂
Kiitos, taas, parhaasta blogista!
Samaa mieltä useampien edellisten kanssa, että turhaa katumista tulisi välttää. Nyt 41v ja melkein 20 vuotta samaa parisuhdetta ja ensimmäinen oikein koetteleva kriisi päällä. Kaikkeni haluan tehdä tämän eteen, ettei varmasti tarvitse katua sitten myöhemmin. Raastavaa vain, että tähän tarvitaan kuitenkin kaksi eteenpäin pyrkivää… samalla pitäisi pitää huolta siitä, ettei kadota itseään (mikä taas tuo itselle samantyyppisiä muistoja kuin sulla ihan nuoruusvuosien seurusteluista tarrautumisineen ja soittojen odottelujen kanssa). Niin ja 5 lasta, siinä riittävästi syitä tappiin saakka yrittämiseen.
Vielä tuosta koululiikunnasta. Mun mielestä koko järjestelmää pitäisi muuttaa niin, että taideaineet ja liikunta arvosteltaisiin vain hyväksytty/hylätty- systeemillä. Vapaaehtoisina samoja aineita niille, jotka niitä haluavat numeerisena arvosteltuna. Ja itse olen siis harrastanut kilpatasollakin useampiakin lajeja. Koululiikunnassa koin nöyryyttäviä hetkiä mm telinevoimistelussa, toisaalta löysin lajiesittelyjen kautta omat suosikkini.
Aurinkoon ja suojavoiteisiin liittyen suosittelen lukemaan 🙂 : https://www.kaksplus.fi/blogit/kotitalouskriisi/ihosyopa-yleistyy-mutta-mista-se-voi-johtua-nain-mina-suojaudun-auringolta/
Heippa Amanda! 🙂 Hei tässäpä oiva linkki, mutta kuitenkin ensimmäiset kolme kohtaa perustuvat kirjoittajan omiin uskomuksiin ja kirjoittajakin käyttää niissä paljon lausahduksia: “Olen aika varma” tai “Olen itseasiassa hyvin varma”. Perustuvatko nämä hänen sanomansa siis mihinkään tutkimukseen? Neloskohdassa hän sanookin, että tähän loppuu jutun pohdiskeleva osuus. Myös tuo Cosmethics appi on hyvin kyseenalainen juttu. Siitä kirjoitti todella hyvin Ostolakossa blogin Virve tässä: http://blogit.kauneusjaterveys.fi/ostolakossa/virvella-on-asiaa-case-cosmethics-app/
Lisäksi tuossa hänen viittaamassaan hiiritestissä todetaan, että hiirellä on hyvin erilainen iho kuin ihmisillä. Hän on todella oikeassa tuosta, että luonnonkosmetiikan fysikaalinen suoja on ehkä se paras. Se ainakin alkaa vaikuttamaan heti. Päin vastoin kuin synteettisten kanssa imeytymistä pitää odottaa.
Ihan loistavaa, että laitoit tämän linkin tänne. Itse, kun olen alkanut kirjoittamaan lehtijuttuja ja lukemaan lisää eri aiheista olen huomannut kuinka paljon netissä on juttuja joilla pelotellaan ihmisiä vaikka niissä ei ole mitään tutkimusperää. Joku on vaan keksinyt, että voisikohan se olla näin.
Apua, en todellakaan tarkoittanut, että lukisi nuo asia “tämä on faktaa” tyyppisesti, vaan ajatuksia avartavasti 🙂 Että voiko nyt sitten siitä puhua faktana, että “aurinko on pahis ja se on absoluuttinen totuus”?
Itsellä iho ei herkästi pala, mutta toki täytyy välillä suojautua – henk.koht ei kuitenkaan tuntuisi turvalliselta käyttää kemiallisia suojavoiteita, jotka reagoivat ihon kanssa.
Se mitä sanoit lopuksi on luonnollisesti totta. Itse kuitenkin koen, että tutkimuksiinkin tulisi suhtautua kriittisesti. Miten usein jonkin tutkimuksen rahoituksen takana onkin yritys, jota tutkimuksen tulokset ovat palvelleet. On tullut fiilis, että rahan valta on mieletön ja ajaa loppupeleissä kaiken muun ohi. Tästä syystä menenkin itse usein fiilispohjalla monessa asiassa ja se edellä, mikä tuntuu intuitiivisesti ja omaan päähän järkevältä 🙂
Heippa Amanda! Mä oon nyt kyllä niiiin samaa mieltä sun kanssa. Raha puhuu näissäkin asioissa! Ja mäkin oon tällainen intuitiotyppi ja uskon sen voimaan hyvin paljon. 🙂