Välillä en oikein tiedä onko ikä tehnyt minusta kotona nyyhöttävän erakon, onko syynä epäsosiaalinen bloggajan työ vai olenko vain pohjimmiltani tällainen. Tunnen oloni usein ulkopuoliseksi. En jaksa notkua kuppiloissa tai käydä kissanristiäisissä, koska koen ne jollain tavoin ajan hukkaamiseksi. Haluan ajasta kaiken hyödyn irti. Haluan oppia uusia asioita joka päivä ja mietin miten voisin tehdä työni paremmin, koska nautin siitä niin harrastusmielessä kuin myös työnä, jota rakastan.
En välttämättä nauti niistä asioista, joista muut nauttivat. Näitä ovat juhlat kaikissa sen muodoissa Halloween-bileistä iltapukujuhliin. En odota viikonloppua kuin kuuta nousevaa, jotta pääsen vihdoin tekemään asioita, joista nautin. Teen sellaisia asioita pääsääntöisesti arkena. Päinvastoin ongelmani saattaa olle se, etten osaa viikonloppuina ottaa rennosti. Päädyn usein tekemään koneella töitä tai kokeilemaan uusia kosmetiikkatuotteita. Oman intohimon kohteen ja työn välinen raja on lähes olematon.
Mitä enemmän ikää tulee, niin sitä enemmän huomaan tiettyjen piirteiden tulevan esiin. Omalla kohdallani se on yksin viihtyminen, luovuus ja kova himo tehdä omaa juttua. Vaikka kuulostankin urakeskeiseltä, niin samalla perhe on hyvin tärkeä tai oikeastaan sata kertaa tärkeämpi.
Muistan, että olen pienestä pitäen valitellut ettei minulla ole ystäviä. En tiedä miksi, koska aina mukana on ollut joku ihana bestis. Olen enemmänkin muutaman ihmisen hyvä ystävä kuin suuren kaverilauman mukana kulkija. Lukiossa ja jopa aikuisiällä olen joutunut kiusaamisen kohteeksi ja syynä on varmasti erilaisuuteni. En vain aikaisemmin ymmärtänyt miten olen erilainen. Kaikki astrologit ynnä muut höpö höpö -jutut (joihin muuten uskon) kuvailevat elämääni vaikeaksi, mutta huikeaksi – jos vaan löydän oman tieni ja seuraan sitä rohkeasti.
Vaikka juuri minä koen olevani erilainen, niin veikkaan, että sinäkin ruudun toisella puolella koet olevasi erilainen – se outolintu. Jokaisella meistä on omat outoutemme ja normaalia tuskin on olemassakaan. Uskon, että lähes kaikki tuntevat olonsa välillä ulkopuoliseksi tai kokevat olevansa riittämättömiä. Me elämme oman päämme sisäisessä kuplassa, jossa pyörittelemme ajatuksia yksin. Se yksinäisyys ei ole kuitenkaan mitään negatiivista, koska me jokainen saamme täytettyä sitä tyhjiötä omin tavoin. Se voi olla omat lapset, harrastus, ystävät tai mikä vaan tekee onnelliseksi, mutta nimenomaan ne pienet ja yksinkertaiset asiat. Sen löytäminen voi joskus olla haastavaa. Suht helppo, mutta usein väärä tapa on täyttää tyhjiö materialla tai liialla juhlimisella. Parisuhde onkin sitten ainoa ehdoton nou-nou, johon tällaista tyhjiön täyttämisen taakkaa ei saisi nostaa. Kukaan toinen ei voi olla vastuussa onnellisuudestasi.
Viime vuosina on tehty paljon elokuvia, jossa nainen on se outolintu – hyvin erilainen muista. Yhden elokuvan nimikin oli jopa Outolintu – samaan kategoriaan menee Twilight- sekä Nälkäpeli elokuvat. En voi siis mitenkään olla vain se yksi tyttönen, joka samaistuu näihin suosittuihin teinielokuviin näin aikuisella iällä. Uskon, että meistä jokainen tuntee olonsa outolinnuksi meidän omien outouksien ja epävarmuuksiemme kanssa.
Kun olen oppinut hyväksymään ja rakastamaan omaa outouttani, ovat hyvät piirteeni myös tulleet esiin. En halua olla sellainen kuin kaikki muut. Oikeastaan etsin kaikessa persoonallisuutta ja sitä oikeaa tapaa tehdä asiat. Oikealla tavalla tarkoitan tässä tapauksessa tehdä rohkeasti omanlaiset ja erilaiset valinnat välittämättä muiden mielipiteistä. Näin olen saanut myös yrittäjänä juttuani eteenpäin. Mikään asia ei menesty, jos tekee sen juuri niin kuin kaikki muut.
Anna persoonasi näkyä niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Meikkaa niin paljon kuin haluat tai et ollenkaan. Lähde verkkareissa kaupungille tai käytä aina korkokenkiä. Älä koita olla kuin kaikki muut. Ole kuitenkin fiksu älä rääväsuu. Kunnioita muita. Ole ystävällinen ja kuuntele mitä muilla on sanottavaa. Opi muilta ihmisiltä ja ole avoin. Kehitä asennettasi, mutta anna persoonallisuutesi näkyä. Elämme täällä vain kerran ja toista kaltaistasi ei ole olemassa. Ole rohkea valinnoissasi ja anna sydämen viedä. Vain me outolinnut voidaan tehdä muutos niin oikeassa elämässä kuin elokuvissakin.
Kuvien meikin avaintuotteet:
Meikkipohja: meikinpohjustusvoide Smashbox primerizer* / meikkivoide Estee Lauder Double Wear (sävy 1N2 ecru)* (20% alennuksessa) / puuteri Sensai Loose Powder* / varjostukset NYX highlight & contour palette* / poskipuna NYX sweet cheeks blush palette* / korostuspuuteri Milani Strobelight Instant Glow Powder (sävy Afterglow)*
Silmämeikki: Luomivärin pohjustusvoide Urban Decay Eyeshadow Primer Potion (sävy Eden)* / Luomiväri Anastasia Beverly Hills Modern Renaissance Palette*/ Ripset Sweed Lashes (malli Oeil De Biche)* / Kulmat L’oréal Brow Artist Designer kulmakynä (sävy Deep Brown)* ja Make Up Store Tri brow* / Rajaus Lavera ruskea kajaali
Huulet: Essence huultenrajauskynä sävyssä sucker for grey / Huulikiilto Elisabeth Arden Lip Gloss (sävy Sweet Pink)*
*Sisältää mainoslinkin. / Saatu blogin kautta.
Täällä toinen outolintu! Itselläni on ikää muutaman vuoden päälle parikymppinen ja koen olevani jollain tavalla oman elämäni outolintu. Nautin olla yksin, nautin käyttää aikaani niihin omiin kiinnostaviin juttuihin ja kehittää itseäni eteenpäin elämässä ja työssä. Jossain vaiheessa tämä uurastus ja “erakoituminen” varmasti palkitaan. Joidenkin mielestä minun pitäisi elää ihan toisellä tavalla kuin nyt. Mutta minä nautin ihan tästä tilanteesta. Tottakai tapaan ystäviä ja vietän aikaani heidän kanssa.
Postauksessa on paljon samoja ajatuksia mitä itse tällä hetkellä koen ja olen kokenut. Et ole yksin asioiden kanssa 🙂
Onneksi olkoon olet löytänyt itsesi. Olet juuri sinä täydellinen ihminen joka tietää kuka on eikä halua lokeroitua. Tee itsellesi tärkeitä asioita ja huomaat pian että onnellisuus ympäröi sinua. Tämä tunne on oikeasti tosi kivaa! Muah! 💋
Outolintu ilmoittautuu! Mä olen aina pitäny itseäni erilaisena ja oikeastaan pitkän aikaa pidin sitä erilaisuutta vääränlaisena eli et mä on vääränlainen, enkä siksi kelpaa. Vasta viimeisen vuoden aikana olen oppinut ymmärtämään, että se erilaisuuteni on vain hyvä asia.
Ala-asteella mua alettiin kiusaamaan pituuteni ja vaatteitten takia. Tykkäsin pukeutua poikien vaatteisiin. Musta ja mun siskosta olen aina pitänyt itseäni poikamaisempana ja sokeuduinki sille. En tuonut mitään naisellisuuksiani esille. Vasta lukiossa tähänkin rupesi tulemaan muutosta. Mut koulussa en oo koskaan ollu suosittu, eikä se oo haitannu mua, koska mulla oli siellä kuitenki aina joku jonka kanssa olla. Se harmitti siinä kun ne suositut katsoi mua kuin roskaa ja kiusas, eikä kukaan halunnu kuulla mun mielipidettä. Tähän päivään saakka en ole uskaltanut sanoa mitä todella mietin asioista, koska pelkään saavani niitä katseita, jotka sanovat mun olevan outo.
Oon myös viihtyny aina yksin. Välillä olen kyllä todella yksinäinen, mutta osaan myös nauttia yksinäisyydestä ja rauhasta<3 nytkin sain päähänpiston laittaa itselleni ihan hullut kiharat, kun sisko lähti reissuun poikaystävänsä kanssa XD ja no onnistuin peukalonikin siinä polttamaan XD
En oo koskaan viettäny aikaa missään keskustassa tai bilettäen tai muuta. Sisko ja veli menivät koko ajan, mä olin aina kotona. Ei ollut sellasia kavereita, joiden kanssa olisi voinut vapaa-ajalla olla. Mut mun kaveriporukka onkin nyt monta vuotta ollu aika erilainen, koska mun kavereihin kuuluu kolme mun kanssa aika saman ikästä ja pari yli kolmekymppistä. Tosin en kauhean usein näe näitä kavereita. Yks asuu Hämeenlinnassa, toinen Lappeenrannassa ja yli kolmekymppisillä on omat perheet ni heillä tietty paljon omia menoja ja hekin asuvat eri paikkakunnalla. Sisko on se jota näen eniten ja on mulle hirmu tärkeä ja rakas, joka onneks hyväksyy mut just sellasena kun olen ja on mun kanssa se outolintu(okei, mä pelleilen enemmän julkisilla paikoilla XD)
Menipäs taas sepittelyks 😀 mut siis koen olevani outolintu ja olen matkalla hyväksymään sen puolen itsestäni. Yksin olemisesta nautin, mutta läheisiä ystäviä haluaisin. Sellaisia, joiden kanssa vois helposti mennä joskus johonkin leffaan tai muualle (ei kylläkään bilettämään tai juomaan. Ei oo mun juttu. Saan aina ylistystä ihmisiltä ku en juo, enkä oo koskaan juonukaan XD ). Mut uskon, että siihen ystävä juttuun tulee muutos kunhan joskus pääsen opiskelemaan.
Et siis ole yksi ihana outolintu Miia<3 Pysytään outoina lintuina<3
Silloin jäin miettimään, kun ystävä jonka olen tuntenut 20 vuotta, sanoi minua tarkoittaen että edellisellä kerralla kun nähtiin, hän jo hetken ajatteli että ”nyt se vähän avautui, mutta ei sittenkään”. Ja silti me nautitaan toistemme seurasta. Ei, mä en ole ujo vaikka enemmän kyllä tarkkailija kuin jotain muuta. Olen ehkä introvertti, vaikka aikaisemmin olin siitä huolimatta uranainen ja nyt ihan toisella alalla haastavassa ihmisläheisessä työssä, jossa pitää olla 100%:sti läsnä. Ystäviä, joita ei ole montaa, tapaan harvoin. Sen sijaan saatan innostua kirjoittamaan koko yön tai lähden yksin pariksi kuukaudeksi töihin ulkomaille. Kyllä, olen tuntenut itseni outolinnuksi aina. Mulle se tarkoittaa itsenäisyyttä ja ennenkaikkea vapautta. Kukaan tai mikään ei määritä minua itseäni lukuunottamatta, ei edes rakas perheeni ja en suunnittele tulevia kovin pitkälle, koska en voi tietää miltä huomenna tai ensi kesänä tuntuu. Ne jotka eivät minua tunne, voivat erehtyä luulemaan sitä välinpitämättömyydeksi tai jopa ylimielisyydeksi, mikä ei ole totuus. Mielenkiintoista että avasit keskustelua tästä. Ensin olin jättää kommentoimatta, koska en kokenut tyypilliseen tapaani tarpeelliseksi perustella itseäni, mutta halusin sitten kuitenkin osoittaa sulle tukea 😉
Keskimäärin jokainen taitaa kokea olevansa jollain tavalla outo. Se taitaa olla ihmisen perustarve, erottua tai erottaa itsensä massasta. Vain harva, nekin jotka pitävät itseään outolintuina, oikeasti ovat jotenkin merkittävän erilaisia.
Mä olen miettinyt samaa.. Onko tää joku (useasti, ei aina..!)kaupunkilaisten juttu määritellä itsensä oudoksi ja erityisen erilaiseksi jotta erottuisi massasta vai mikä on homman nimi? Että pitää “tuoda persoonaa esiin” vaatteilla tai jotain? Se outous on meissä kaikissa, se tieto on kanssa eläjillä ilman mainostakin?
No mutta joo… Ikää tulee ja mielenkiinto toisiin ihmisiin vähenee, lakkaa. Mutta eeeeh sentään kokonaan, joskus löytyy kullanmuruja, ei vaan jaksa kaikkia muruja lonia. Pääh
Kuin olisin lukenut omasta elämästäni!! Olen parikymppinen nainen, joka on aina tuntenut olevansa erilainen kuin useimmat. Olen kulkenut omaa tietäni koko ikäni ja toiminut tilanteissa eri tavalla. Nyt iän ja elämänkokemuksen kautta olen oppinut arvostamaan ja pitämään kiinni siitä, että olen outolintu. Nykyään se on ylpeyden aihe, mutta teininä koin asian vaikeana, erityisesti kun takana on koulukiusaaminen. Voin 100 prosenttisesti samaistua ajatuksiisi! PS. Rakastan blogiasi! Olet erittäin inspiroiva ihminen, joka antaa lisää tahtoa työstää oma uraani eteenpäin intohimoni lisäksi.
Oletko tutustunut HSP:n tapaan nähdä ja kokea asioita, elämää. Heli Heiskanen taitaa olla Suomen parhaimpia asiantuntijoita. Googlaapa hänet ja pääset enemmän sisään HSP:n maailmaan. 🙂
Musta tuntuu, että oon koko elämäni paininut introverttiyden ja ekstroverttiyden välimaastossa, näiden ominaisuuksien ollessa vaihtelevasti dominoivia. Mä rakasta ihmisiä, mutta myös yksinoloa, rakastan juhlia, mut joskus tuleekin kesken illan tunne että haluan olla yksin. Tuntuu, ett muiden olis helpompi suhtautua minuun, jos olisin selkeästi jompi kumpi.
Omaa “lokerointia” helpotti, kun törmäsin termiin ambivertti. Ambivertti on juurikin näitä molempia, ja piirteet introvertistä ekstroverttiin saattavat vaihdella jopa parin tunnin sisällä. Tunnistin tästä itseni.
Joka tapauksessa, itsellä on myös ollut läpi elämän hyvim vahvana tunne erillisyydestä ja yksinäisyydestä. Mulla ei oikeastaan ole läpi elämän kestäneitä ystävyyksiä ja muutenkin on vaikea kiintyä ihmisiin, en oikein tiedä miksi. Olen alkanut viime aikoina käsitellä näitä tunteita ja ominaisuuksia, ja on kyllä ollut hankala paikka itsen kanssa. Viimeinen vuosi on ollut aikamoista vuoristorataa… mutta jospa tässä pikkuhiljaa alkaisi tuntea itseään ja hyväksyä itseään tällaisena.
Voi ihana Miia……multa oudoltalinnulta pääsi itku,kun luin kirjoituksesi….,😢☺
Hei!
Ihanaa kun kirjotit aiheesta, tuntuu että outoutta ei ymmärrä jos ei itse tunne oloaan sellaiseksi. Toki ystävät ehkä sen tietävät, mutta ei minunkaan ystävät (kourallinen) ole samanlaisia kuin minä, ei kukaan heistä ja tuskin ymmärtävät miten tarvitsen aikaa kotona oleskeluun.
Mä oon 24-vuotias, luova ihminen (mm. vaatteiden suunnittelu/ompelu). Saan inspiraatiota luomiseen vasta kun vietän aikaa itsekseni rauhassa monta päivää ilman mitään suunnitelmia nähdä muita ihmisiä. Olen vasta nyt hiljattain sen itsestäni oppinut. Kaikki ystäväni asuvat eri kaupungeissa, vain yksi heistä samassa kaupungissa kuin minä. Tuntuu, että vaatii kauheasti energiaa lähteä muiden ystävien luo ja jättää ne omat harrastukset pariksi päiväksi kokonaan pois.
Tietysti kaipaan muiden seuraa ja huomaan ystävieni seuran tietenkin piristävän omaakin arkea, mutta samalla se vie tosi paljon inspiraatiota jotenkin pois… outoa, mutta yksin rauhassa saan enemmän aikaiseksi.. Kun palaan parin päivän jälkeen kotiin, menee pari päivää “koomassa” tuijottaen näyttöjä, kunnes taas inspiroidun harrastuksen pariin.
Kiitos kun kirjoitit aiheesta! Olkaamme luovia rauhassa omissa nurkissamme 😉
Minä olen ehkä kasvanut vähitellen siihen, että lopulta viihdyn itsekseni enimäkseen. Lapsena olin hiljainen ja koulussa minua kiusattiinkin jonkin verran. Yläaste oli ehkä ikävintä aikaa, silloin tunsin pääsääntöisesti olevani ulkopuolinen. On minullakin ollut aina se jokin paras ystävä olemassa kussakin elämänvaiheessa – joskaan sellaista sielunkumppania en ole vielä koskaan löytänyt, joka olisi “pysynyt” koko elämän ajan mukana. Nyt nelikymppisenä viihdyn ehkä liiankin hyvin omissa oloissani. En ole mielestäni mitenkään erikoinen enkä yritä olla erilainen kuin muut. Mutta jostain syystä tämä olotilani pysyy vakiona. Kai siihen jokin syy on, en vain tiedä mikä… Toki välillä kaipaan sitä, että olisi joku kaveriporukka jonka kanssa voisi käydä vaikka tuulettumassa ja shoppailemassa. Mutta olen pari kertaa muuttanut eri paikkakunnille reilun 10 vuoden sisällä – niin on vaikeaa enää ns. kypsemmällä iällä päästä mihinkään kaveripiireihin sisälle.
Mutta tosiaan, erakoituminen on alkanut yhä enemmän vaan viehättää ja omien juttujen kanssa touhuaminen vie yhä enemmän aikaa.
Mielenkiintoista pohdintaa. Jäin itse miettimään sitä, et kuinka kiusaamisen jättämät traumat vaikuttaa omaan sosiaalisuuteen. Ainakin omalta kohdallani se vaikuttaa. Yritän silti itse olla kaikille ystävällinen ja empaattinen. Yksinolosta voi tiettyyn rajaan asti nauttiakin, mut olen kyllä sitä mieltä, et jokainen kaipaa ihmisiä rinnallekulkijoiksi. Toisaalta on sekin eri asia elätkö parisuhteessa vai yksin. Seuraa ainakin saa tarvittaessa helpommin, jos olet parisuhteessa. Yksinäisyyttä on niin monenlaista, ja kaikille se ei ole positiivinen asia. Myönteistä on tietenkin se, et viihtyy omassa seurassa. On niitäkin ihmisiä, jotka eivät kestä yksinäisyyttä yhtään. Kevään valoa ja iloa sinulle! Luovuudesta ja yksinolosta voi todella syntyä jotain suurta!
Haluan vain laittaa sinulle sydämen ❤
Erottuani pitkästä liitosta alkuun pyörin tuolla kaupungilla mutta en ole mikään baari/yökerhoihminen en viihdy niissä ……mulle sanotaankin aina että ei ne miehet kotoa tule hakemaan kun olen yksinäistä parisuhdetonta elämääni joskus päivitellyt……mutta en minä jaksa parisuhdetta baareistakaan hakea 😄😄
Hyviä ystäviä minulla on on joiden kanssa silloin tällöin vietetään aikaa ja matkustellaan
Ihanaa kevättä sinulle ja meille kaikille ❤
Meistä useimmat ajattelevat olevansa jollakin tapaa erityisempiä kuin muut kanssaihmiset. Valitettavasti me kaikki olemme yhtä erityisiä ja tasavertaisia. Sinä olet aivan tavallinen tallaaja niin kuin minäkin 😉
Jeps! 🙂 Se juuri olikin juttuni pointti. 🙂 Erityisempi on toisaalta taas sitten eri asia kuin outous. Itse en koe olevani tietenkään millään tavalla erityisempi kuin muut, mutta välillä miettii, että olenko tosiaan oudompi kuin muut. Ja tämä outous on ehkä jollain tapaa hieman negatiivisempi asia, jonka kanssa moni saattaa kamppailla. On vaan ihana huomata, että on normaalia olla outo. 😀
Mua hymyilytti tämä postaus, koska oon itse muhitellut postausta otsikolla “Erakoitumassa” 😀 Oon miettinyt, että voiko viihtyä LIIAN hyvin yksin… Mutta voisitko vielä vähän avata, että millä lailla koet olevasi outo, liittyykö se yksin olemisen tarpeeseen? Ja siitäkö sua on kiusattu? 🙁
Voi Miia voin niin samaistua tuohon sun kirjoittamaan tekstiin☺️ Itse olen aina lapsesta asti kokenut olevani erilainen kuin muut enkä ole koskaan viihtynyt hyvin isoissa ihmisjoukoissa ja olen myös joutunut mm.koulukiusatuksi lapsena/teininä tämän vuoksi. Työssäni olen kokoajan paljon tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa ja joudun olemaan sosiaalinen ja empaattinen. Pidän työstäni paljon, mutta vapaa aikana on kiva nauttia rauhasta ja omista jutuista. Kutsunkin itseäni sosiaaliseksi erakoksi. Nykyään koen oman erilaisuuteni rikkautena ja olen kiitollinen elämästä ja mitä siitä mitä se on minulle tähän mennessä antanut. Olet rohkea, kun uskallat jakaa ja puhua tästä sinulle henkilökohtaisesta asiasta☺️Ja kiitos kivasta blogista, jota olen seurannut ihan alusta asti🤗
Meikkaat tosi taitavasti mutta mulla on aina ollu sellanen tunne että en ehkä pitäis susta.. sit luin tän ja haluisin lyödä itteeni naamaan. Uskomattoman kaunis teksti. Oot paras!
Sama homma. Mulla on lisäks varmaan asperger joka selittää paljon persoonaa.
❤❤❤
Hieno teksti, vilpittömästi.
Olen joo. Olen kuulemma ollut jo ala-asteella. Murrosikäni aikana eräs aikuinen ihminen kutsui minua kauniisti persoonalliseksi. Olen vieläkin outo, se on jopa lisääntynyt, enkä ole mitään erityisen kaivattua seuraa. Outoudessa ei ole mielestäni mitään erityistä hohtoa. Silloin on hyvin usein hyvin yksin, mitä nyt oppii pitämään itselleen seuraa. Vieläkin on vaikeaa hyväksyä olevansa kummallinen. Haluaisin olla tavallinen Järvisen Mari tai Virtasen Jenni. Perhana, Gustafsbergin Nettakin kävis.
Mutta kiitos sulle outouden arvostamisesta. Ehkä joku päivä minäkin olen entinen outo.
Heippa Miina! 🙂 Tämän postauksen kirjoittamisesta onkin jo aikaa, joten pitäisi lukea postaus ihan itsekin uudelleen. Nykyään arvostan kaikessa entistä vahvemmin persoonallisuutta ja omia “outouksia”. Mikä nyt onkaan sitä “normaalia”. Ehkä se on normaalia, että sulautuu muuhun tai useimpien joukkoon ja siksi jotkut meistä jää ulkopuolelle. Mutta oon sitä mieltä, että sitä omaa ainutlaatuisuutta pitää tuoda vielä enemmän esiin ja olla siitä ylpeä.