Yksin virheidesi kanssa?
Onpa jotenkin koomista, ettei tämä ole ensimmäinen kerta, kun ajatukseni pyörivät samoissa aiheissa ystäväni Pia Alapeterin kanssa. Hän kirjoitti juuri blogiinsa osuvan kirjoituksen: “Ota minut tällaisena kuin oon“. Olen jopa salaa kateellinen hänen tyylilleen fillaroida ympäri Helsinkiä aivan täysin luomuna ja raikkaana.
Hän arvostelee kirjoituksessaan omasta mielestään huonoja ulkonäöllisiä puoliaan ja hassua, etten ole itse huomannut hänessä niitä ollenkaan. Huomaan vain hänen reippaan ja positiivisen olemuksen sekä raikuvan naurun, joka tarttuu. Näen siis ihmisen kaiken ulkokuoren takana.
Eikö ole lohdullista, etteivät ystäväsi ja sinulle tärkeät ihmiset edes huomaa virheitäsi? Me olemme lopulta yksin meidän omien virheidemme kanssa. Taistelemme siis itseämme vastaan. Kuinka koomisen typerää! Ne ovat virheitä vain omasta mielestämme.
Samaan hengenvetoon kuitenkin myönnän, ettei allekirjoittanut mielellään lähde ovesta ulos ilman meikkiä. Lenkille kyllä lähden ja lomallakin viihdyn omin sanoin Römppä-Liisana eli aivan naturellina hiukset miten sattuu. Varsinkin jos se tapahtuu ulkomailla. Täällä kotikonnuilla ujostelen jopa teitä ihania lukijoitani, koska osa teistä asuu aivan nurkan takana.
Kauneusbloggaajana joudun jollain tapaa silmätikuksi ja silloin kun kuljen ympäri kaupunkia, haluan olla muiden silmissä se näyttävä tikku. Nautin meikkaamisesta muutenkin ja se on tapa, jolla saan luovuuteni valloilleen. Tosin nautin myös muiden meikkaamisesta ja siitä kuinka suuria muutoksia meikillä saa aikaan. Vaikka loppujen lopuksi kauneusihanteeni on se luonnonkaunis Elovena-tyttö.
Onneksi meidät on suunniteltu niin, että ikä tuo tullessaan muutakin kuin ryppyjä. Se tuo kokoajan jotain uutta omaan ajattelutapaan. Olen vielä niin kovin nuori puhumaan tästä, mutta nyt 34-vuotiaana olen oppinut ainakin sen, että kaikkea jännää on vielä tulossa. Ei se elämä lopukkaan tähän. Meikki on kuitenkin suuri materiaalinen rakkauteni, joten tuskin tulet koskaan näkemään minua keskustan hulinassa ilman meikkiä. Tällainen minä vaan olen.
Aloitin meikkaamisen viidennen luokan lopussa. Ensin tuli ripsari, poskipuna ja huulikiilto. Ylä-asteella naamassa oli välillä meikkiä niin paljon, ettei minua ollut tunnistaa. 20-vuotiaana olin hyvin ehdoton kaikessa. Luulin asioiden menevän tietyllä kaavalla ja juuri suunnitelmien mukaan. Ulkönäkö oli niin tärkeää, että ajattelin lähestulkoon missä asennossa seison, jotta näytän hyvältä.
30-vuotiaana olen oppinut olemaan itseäni kohtaan lempeämpi. Olen saanut hurjasti itsevarmuutta ja sitäkö vasta tuleekin lisää, kun on juuri oma itsensä. 40-vuotiaana on kuulemma taas uudet kujeet, joita odotan innolla.
Olemmehan me kaikki tietenkin erilaisia. Kuten ystävääni Piaa ei kiinnosta meikit, mutta itse käytän niitä hänenkin edestä. Silti hyväksymme toisemme juuri tällaisina.
Tietenkin se pistää miettimään, kun Pia herää aamulla ja hilpaisee pyöränsä kera torille ostamaan tuoreita vihanneksia. Tämä tyttö taas istahtaa meikkipöydän ääreen ja alkaa maalata. Kai pian napsahtava 35:n vuoden ikä on saanut minut toivomaan lisää elämän perusasioita. Rakkautta, perhettä, tervettä elämäntapaa ja hyvää ruokaa.
