Se mikä on tärkeintä
Kuinka pienestä asiasta voikaan ihminen olla onnellinen. Niin pieni asia, että voi laittaa mekon ylleen ja ei ole kylmä. Vihdoin sain laittaa myös päälleni tämän H&M:stä ostetun mekon. Fakta kun vaan on se, että yleensä juuri tuosta kaupasta löydän parhaimmat jutut. Ja näitä vaatteita käytän myös pitkään. Roxylta teen välillä myös löytöjä (joskin ovat hitusen kalliimpia) ja sieltä löytyi tämä raikkaan värinen neule, jonka ostin viime vuonna Hong Kongista.
Shoppailu ja erityisesti edullisten diilien löytäminen on tyttömäinen asia, josta nautin. Pidän kauniisiin vaatteisiin pukeutumisesta, mutta pidän aina mielessä ettei vaatteet tee ihmistä. Kaunis hymy ja iloinen asenne pukee parhaiten tyttöä kuin tyttöä ja se mitä sinulla on päällä ei merkkaa mitään. Eikö olisikin kiva, kun joku kuvailisi sinut näin: “No se hymyilevä, iloinen tyttö.” Ei se tyttö jolla roikkui käsivarressa LV:n laukku ja hiuksissa kauniit pidennykset – toki niissäkään mitään vikaa ole.
Ja nämä syvemmät mietteet johdattelevat seuraavaan mieltäni askarruttaneeseen aiheeseen. Nyt on nimittäin sitten minuunkin iskenyt se, mikä iskee varmasti jokaiselle bloggaajalle jossain vaiheessa. Olen miettinyt bloggaamisen lopettamista. Tämä lopetusidea tuli oikeastaan vielä vahvempana sen jälkeen, kun vietin viikonlopun ihanien ystävieni kanssa. Outoa, eikö? Vanhat rakkaat peruskouluystävät, jotka ovat palanneet elämääni.
Yli kymmenen vuoden ajan olen viettänyt niin paljon aikaa maailmalla, omissa uusissa ja kovin usein muuttuvissa kuvioissa. Olen miettinyt elämää kovin urapainotteisesti, uusia kokemuksia etsien ja uusia maita valloittaen. Rauhoittuminen on ollut vaikeaa. Meillä suomalaisilla kun on niin paljon vapautta matkustaa, hankkia erilaisia työpaikkoja ja kokeilla siipiämme uusissa harrastuksissa. Kun vaihtoehtoja on paljon, on vaikea päättää mitä todella haluaa tehdä. Mikään ei tunnu riittävän.
Jutellessani vanhojen ystävieni kanssa huomasin, että olin palannut takaisin kotiin. He ovat siskojani, joiden kanssa kasvoin seitsemän vuotta. Heidän olemuksensa hehkuivat onnellisuutta siitä, kuinka paljon nauttivat ihanasta, tavallisesta arjesta. Vastoinkäymiset olivat tehneet heistä niin fiksuja ja vahvoja äitejä lapsilleen ja kumppaneita miehilleen. Näin heidän kauniit talot, kauniit lapset ja ihanat arjet. Tämä on elämässä tärkeintä. Ystävät, perhe ja ihana arki.
Blogin kirjoittaminen on kuitenkin rakas harrastus. Uusien juttujen ideointi ja teidän kanssanne viestittely on tärkeä osa elämääni. Yksi tärkein asian on kuitenkin se kuinka paljon tämä vie aikaa. Kyyhöttäessäni koneen äärellä huomaan kallista aikaa valuvan hukkaan. Aikaa, jota voisin viettää ihanien ystävieni kanssa – niiden vanhojen tai uusimpien. Voisin vain rauhoittua ja nähdä mitä ympärilläni oikeasti tapahtuu. Puhelin ei ole ainakaan ollut kädessä enää puoliakaan siitä ajasta mitä ennen tätä viikonloppua.
Fakta on kuitenkin se, että elämäni on asettunut tänne pääkaupunkiseudulle. Omakotitaloa täältä tuskin on varaa ostaa ja elämä käy täällä muutenkin kovemmalla sykkeellä. Ainahan sitä haluaa jotain, mitä itsellään ei ole. Ehkä joku taas haluaisi pitää tämän kaltaista blogia, muttei löydä siihen aikaa muulta elämältä.
Viikonloppu katsellen erilaista elämää kuitenkin herätteli minut tajuamaan sen, että olen osittain elänyt pikselimaailmassa. Ainahan olen sen tiennyt, mutta siitä pyörästä on niin vaikea päästä eroon. SoMesta irtisanoutuminen on taas liian brutaali ratkaisu. Nykyajan sosiaalisuus on osittain siirtynyt sinne ja en halua olla puolierakko.
Tästä lähtien haluan katsella bussissa ikkunasta ulos. Iltaisin haluan lukea kirjaa. Aamuisin haluan pongahtaa sängystä heti ylös ja lähteä lenkille. Jos joku todella kaipaa minua, minulle voi soittaa ja silloin saa varmasti täyden huomioni. Elämme reaaliaikaisessa maailmassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että meidän pitää olla reaaliaikaisia. Whatsapp-viesteihin tai sähköposteihin voi vastata myöhemminkin.
