Kuinka pienestä asiasta voikaan ihminen olla onnellinen. Niin pieni asia, että voi laittaa mekon ylleen ja ei ole kylmä. Vihdoin sain laittaa myös päälleni tämän H&M:stä ostetun mekon. Fakta kun vaan on se, että yleensä juuri tuosta kaupasta löydän parhaimmat jutut. Ja näitä vaatteita käytän myös pitkään. Roxylta teen välillä myös löytöjä (joskin ovat hitusen kalliimpia) ja sieltä löytyi tämä raikkaan värinen neule, jonka ostin viime vuonna Hong Kongista.
Shoppailu ja erityisesti edullisten diilien löytäminen on tyttömäinen asia, josta nautin. Pidän kauniisiin vaatteisiin pukeutumisesta, mutta pidän aina mielessä ettei vaatteet tee ihmistä. Kaunis hymy ja iloinen asenne pukee parhaiten tyttöä kuin tyttöä ja se mitä sinulla on päällä ei merkkaa mitään. Eikö olisikin kiva, kun joku kuvailisi sinut näin: “No se hymyilevä, iloinen tyttö.” Ei se tyttö jolla roikkui käsivarressa LV:n laukku ja hiuksissa kauniit pidennykset – toki niissäkään mitään vikaa ole.
Ja nämä syvemmät mietteet johdattelevat seuraavaan mieltäni askarruttaneeseen aiheeseen. Nyt on nimittäin sitten minuunkin iskenyt se, mikä iskee varmasti jokaiselle bloggaajalle jossain vaiheessa. Olen miettinyt bloggaamisen lopettamista. Tämä lopetusidea tuli oikeastaan vielä vahvempana sen jälkeen, kun vietin viikonlopun ihanien ystävieni kanssa. Outoa, eikö? Vanhat rakkaat peruskouluystävät, jotka ovat palanneet elämääni.
Yli kymmenen vuoden ajan olen viettänyt niin paljon aikaa maailmalla, omissa uusissa ja kovin usein muuttuvissa kuvioissa. Olen miettinyt elämää kovin urapainotteisesti, uusia kokemuksia etsien ja uusia maita valloittaen. Rauhoittuminen on ollut vaikeaa. Meillä suomalaisilla kun on niin paljon vapautta matkustaa, hankkia erilaisia työpaikkoja ja kokeilla siipiämme uusissa harrastuksissa. Kun vaihtoehtoja on paljon, on vaikea päättää mitä todella haluaa tehdä. Mikään ei tunnu riittävän.
Jutellessani vanhojen ystävieni kanssa huomasin, että olin palannut takaisin kotiin. He ovat siskojani, joiden kanssa kasvoin seitsemän vuotta. Heidän olemuksensa hehkuivat onnellisuutta siitä, kuinka paljon nauttivat ihanasta, tavallisesta arjesta. Vastoinkäymiset olivat tehneet heistä niin fiksuja ja vahvoja äitejä lapsilleen ja kumppaneita miehilleen. Näin heidän kauniit talot, kauniit lapset ja ihanat arjet. Tämä on elämässä tärkeintä. Ystävät, perhe ja ihana arki.
Blogin kirjoittaminen on kuitenkin rakas harrastus. Uusien juttujen ideointi ja teidän kanssanne viestittely on tärkeä osa elämääni. Yksi tärkein asian on kuitenkin se kuinka paljon tämä vie aikaa. Kyyhöttäessäni koneen äärellä huomaan kallista aikaa valuvan hukkaan. Aikaa, jota voisin viettää ihanien ystävieni kanssa – niiden vanhojen tai uusimpien. Voisin vain rauhoittua ja nähdä mitä ympärilläni oikeasti tapahtuu. Puhelin ei ole ainakaan ollut kädessä enää puoliakaan siitä ajasta mitä ennen tätä viikonloppua.
Fakta on kuitenkin se, että elämäni on asettunut tänne pääkaupunkiseudulle. Omakotitaloa täältä tuskin on varaa ostaa ja elämä käy täällä muutenkin kovemmalla sykkeellä. Ainahan sitä haluaa jotain, mitä itsellään ei ole. Ehkä joku taas haluaisi pitää tämän kaltaista blogia, muttei löydä siihen aikaa muulta elämältä.
Viikonloppu katsellen erilaista elämää kuitenkin herätteli minut tajuamaan sen, että olen osittain elänyt pikselimaailmassa. Ainahan olen sen tiennyt, mutta siitä pyörästä on niin vaikea päästä eroon. SoMesta irtisanoutuminen on taas liian brutaali ratkaisu. Nykyajan sosiaalisuus on osittain siirtynyt sinne ja en halua olla puolierakko.
Tästä lähtien haluan katsella bussissa ikkunasta ulos. Iltaisin haluan lukea kirjaa. Aamuisin haluan pongahtaa sängystä heti ylös ja lähteä lenkille. Jos joku todella kaipaa minua, minulle voi soittaa ja silloin saa varmasti täyden huomioni. Elämme reaaliaikaisessa maailmassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että meidän pitää olla reaaliaikaisia. Whatsapp-viesteihin tai sähköposteihin voi vastata myöhemminkin.
Mielenkiintoisia ajatuksia, joista kieltämättä tunnistan osittain myös omat viimeaikaiset mietteeni bloggamisen suhteen. Etenkin kun arki Venetsiassa on niin mukaansatempaavaa ja varsinkin näin kesähelteillä – ei ole ensimmäisenä mielessä läppärin äärellä yksin kyyhöttäminen, koska sitä bloggaaminen kuitenkin jossain määrin vaatii, tilaa ja aikaa omille ajatuksille.
Olen kesän aikana vähentänyt postaustahtia, kerran viikossa riittää ehkä toistaiseksi tämän elämänrytmin kanssa, kun en haluaisi hukata hetkeäkään vaan mennä ja tehdä kaikkea mitä sydän haikailee. Kirjoittelen niistä kokemuksista sitten sitä mukaa kun ehdin, vaikka syksyn viileinä iltoina.
Toivottavasti sinäkään et ihan kokonaan lopeta bloggaamista, sillä näitä kirjoituksia seuraisin mielelläni jatkossakin 🙂 Ihanaa kesää teille!
Moikka Mari! 🙂 Kyllä jatkan bloggailua. Ehkä karsin snäpeistä ja muusta somessa hillumisesta. Videopuolikin kiehtoo niin paljon, että sinne puolella olisi kiva suunnata enemmän. Tosin se sitä aikaa vasta viekin. :/
Well said, sis!
Tän ihanan viikonlopun jälkeen oon ollut ihan fiiliksissä teistä kaikista! Toivottavasti nähdään taas pian, eikä siihen mene taas vuotta / vuosia!
Oon nähnyt lapsuudenajalta unia ja miettinyt paljon kouluvuosia 🙂
Sä kirjoitat, Miia, kyllä niin kauniisti. Kunpa mulla olisi edes puolet sun kirjoituslahjoista.
Kiitos vielä viikonlopusta, pus pus, muru!
Kyllä me taas pian nähdään! Ja kiitos kauniista sanoista. Kyllä säkin kirjoitat ihanasti! Jos mulla olis puoliakaan sun pullantuoksuisesta kauniista kodista ja ihanista leivontataidoista! Puss!
Hei Miia! Olen vasta alkanut lukea blogiasi, joka on aivan ihana 🙂 Harmi, jos lopetat sen! Ymmärrän silti täysin tuon näkökantasi, sillä itsellänikin some vie liian paljon aikaa. Huomaan olevani kännykkä kädessä vähän turhan usein. Ja ehkä tosiaan iän myötä oppii ns.asettamaan asiat omiin uomiinsa ja sitä huomaa mikä on tärkeintä. Vaikka maailmaa on ihana nähdä, hyvä arki ja perhe-elämä ovat kaikista tärkeimpiä asioita. Ympäriltä häviää ns. turhat asiat, ainakin itselläni on käynyt näin. Sitä oppii myös pitämään yhteyttä vain niihin ihmisiin, joiden kanssa oikeasti haluaa olla yhteyksissä- toki en tarkoita sitä että sulkeutuisi muulta maailmalta ja jäisi vain omiin ympyröihinsä. Kaikkea ihanaa kesääsi!
Kiteytitpä hyvin tämän kaiken! 🙂 Kiitos Sanna!
Voi Miia,
en ole koskaan ollut blogien lukija -tyyppiä, enkä ehkä vieläkään ole. Kuitenkin jo ennen ensitreffit alttarilla -sarjaa löysin blogisi lentoemännän ammatista tietoa etsiessäni. Jäin täysin koukkuun, ja niin hassulta kuin se kuulostaakin, odotan kuin kuuta nousevaa uusinta postaustasi, vähän kuin hyvää ohjelmaa tv:stä. Ymmärrän täysin kantasi. Kuten monet muut, myös minä käytän aivan liikaa aikaa somettamiseen, erityisesti iltaisin.. mikä on automaattisesti pois yöunista ja reippaista aamuista. Kuitenkin toivoisin, että jossain muodossa kuulisimme sinusta blogin merkeissä. Jos videointi on myös sinulle uusi, kiinnostava juttu, voisitko ajatella blogitekstien vaihtamista niihin? En tiedä, ehkä se on yhtä työlästä ellei työläämpääkin, mutta ainakin erilaista.
En ole ennen tänne kirjoitellut, mutta nyt koin tärkeäksi tulla kertomaan ajatuksiani. Ymmärrän päätöksesi. Mikäli päätät lopettaa toivotan kaikkea hyvää elämääsi. Haluan kertoa, että olen saanut äärimmäisen paljon teksteistäsi. Tunnut ihmiseltä, joka ei anna unelmien jäädä haaveiiksi vaan tarttuu niihin ja kurottaa niitä kohti. Sinulla on rohkeutta ja oikeaa asennetta elämään, vaikka olet kokenut raskaita asioita aiemmin elämässäsi. Mielestäni se on todella ihailtavaa. Koen saaneeni kirjoituksistasi itsellenikin lisää luottamusta ja itsevarmuutta elämään.
Hyvää kesää, jään toivomaan jonkinlaista blogieloa jatkossakin… 🙂
Moikka Anna! Olipas ihana kommentti! Kyllä tuo vloggaaminen nimenomaan kiinnostaa, vaikka aikaahan se vie vielä enemmän. Se on vaan jotenkin itselleni helpompaa kuin still kuvien ottaminen.
Ihanaa, jos olet saanut tuollaisen kuvan minusta, koska juuri tuollainen yritän olla. Toisille se voi tuntua hötkyilyltä suunnasta toiseen, mutta jotainhan sitä pitää tehdä jos eteenpäin haluaa. 🙂 Juuri näiden ihanien kommenttien takia ja ihmisten niiden takana jaksan koneen edessä kyyhöttämistä. <3
Hei Miia! Tulipa heti haikea olo sun lopettamis pohdinnoista. Mutta samalla ymmärrän tosi hyvin sun pointin. Elämä tärkeät ja kallisarvoisimmat hetket voi mennä ohi liian helposti. Tähän liittyy muuten jännä ristiriitakin. Toisaalta juuri se, että sulla on sydän paikallaan ja susta huokuu sellainen inhmillisyys, tekee susta niin kiinnostavan bloggarin, mutta samalla se varmaan tarkoittaa sitä, että et halua antaa elämästäsi määräänsä enempää julkisuuteen ja tajuat myös somen huonot puolet. Päätit mitä tahansa, on ollut mahtavaa seurata tätä blogia ja sun ja Ollin rakkaustarinaa. Kaunista kesää:)!!
On se niin jännä kuinka te ruudun toisella puolella olevat jotenkin kummasti tunnette ajatusmaailmani niin hyvin. 🙂 Kiitos ihanasta kommentista Maarit!
Todella harmi, jos päädyt lopettamaan, mutta ajatus lopettamisen takana on erittäin ymmärrettävä. Itse en edes pidä blogia ja silti virtuaalimaailmassa tulee vietettyä aivan liian paljon aikaa. Välillä tuntuu, että unohtuu elää sitä oikeaa elämää, kun luuri kädessä kulkee koko ajan menemään. Jos et ihan juuri tältä istumalta ole vielä sitä viimeistä postausta kirjoittanut niin esitän kainon toivomuksen, että kirjoittaisit vielä Islannin reissusta. Sinne haaveilen pääseväni lähi tulevaisuudessa ja kaikki tiedon muruset olisivat tervetulleita.
Kiitos Miia joka tapauksessa blogisi annista tähän saakka ja hyvää jatkoa sinulle!
Islantijuttuja on tulossa. 🙂 Kyllä taidan päästä tämän bloggari-syndrooman yli. Pitää vaan aikatauluttaa tätä touhua paremmin. Ootte te niin ihania – te ruudun toisella puolella oleskelevat.
Please, älä lopeta!! Nautin blogistasi ihan kympillä.
Voi ihana Mari! En lopeta. Kai tämä bloggaajan syndrooma aina välillä tulee ja menee. 🙂
Aika hyvin kiteytit munkin ajatuksia. En ole lopettamassa bloggaamista, sitä kautta kun on tullut muutamia mielenkiintoisia työprojektejakin, mutta kyllä minä nykyään iltaisin luen kirjaa ja laitan puhelimen pois näkyvistä. Ei koko elämä vaan voi olla netissä, pitää myös pystyä elämään sitä ihan oikeaa elämää ja näkemään ihmisiä. Tämä pitäisi meidän aina muistaa, ihana kun toit asia esille. Ps. ihana tuo mekko!
Niin ymmärrettävää, mutta onhan se harmi, mikäli päädyt lopettamaan blogin kirjoittamisen kokonaan. Tästä blogista on välittyny niin ihanasti aitous, ystävällisyys lämpö ja rakkaus, että joka kerta se saa hymyn kasvoille. Kiitos siitä 🙂
Päädyitpä sitten mihin ratkaisuun tahansa, toivon sinulle (ja Ollille) kaikkea hyvää <3
Harmi ettei ehditty jutella enempää, niin mielelläni olisin lisää jutellut ☺
Ja elämässä on välillä tehtävä juuri niin kuin oikealta tuntuu, välillä myös vain ja ainoastaan omaa halua ajatellen.
Ulla T.
Ihana kesäinen mekko 🙂 H&M:ltä löytyy kyllä hyviä vaatteita. Lehdissähän on näitä panosta&pihistä tyylijuttuja niin itsellä on vaatteisiin suhtautuminen muuttunut lasten saamisen myötä siten, että panostan lasten pukeutumiseen mutta oihistän omasta pukeutumisesta.
Harmillista lukea bloggaamisen lopetusaikeistasi, mutta ymmärrän kyllä täysin kuinka paljon se ja some ylipäätään syö kallisarvoista aikaa. Huvittavaahan se on, että kun nykyajan teinit ihmettelee miten ennen selvittiin kun oli vaan lankapuhelin mutta ei tarvitse kamalan paljoa palata taaksepäin kun oli aika jolloin ei ollut edes sitä joka talossa 😀
Elämä alle kouluikäisten lasten kanssa on hektistä, mutta jostain ihmeestä aikaa löytyy somelle.. aivan liian paljon joka päivä.
Jään odottamaan ratkaisuasi, mutta joka tapauksessa italialaista ystävää lainatakseni “Muista rakastaa ja arvostaa sitä, mitä sinulla on ennen kuin elämä opettaa sinua rakastamaan sitä, mitä sinulla oli”. Kaikkea hyvää toivottaen E.
PS. En malta odottaa syyskuun ekaa, arvaat varmaan miksi 😉
Hyvin samanlaisia ajatuksia on mullakin… en kyllä halua lopettaa bloggaamista mutta kesän ajaksi olen vähentänyt huomattavasti, ja koko some… facebook, snapchat, whatsapp ja instakin on alkanu ahdistamaan. Ei koko ajan tarvitse olla joka paikassa postailemassa ja pätemässä omilla saavutuksillaan ja tekemisillään. Omaa olemassaoloaan ei pidä oikeuttaa somenäkyvyydellä. Pitää pystyä pysähtymään ja nauttimaan hetkistä, oikeista asioista, ihmisistä, ystävistä ja siitä mikä elämässä on aitoa ja tärkeää. 🙂
Joo, ehkä nuo somet kuitenkin vie sen turhan ajan. Seillä tulee roikuttua ihan liikaa vaikka vaan katselenkin muiden kuvia. Uskon, että asiat muuttuu joku päivä, kun tämä some-villitys laantuu. 🙂
Voi toivottavasti et kokonaan lopeta bloggaamista. Mutta ymmärrän täysin sun pointin, koska itelläkin on ollu blogi jotain about seitsemän vuotta, mutta jaksan postata sinne ehkä kerran kuussa (ensisijaisesti omana päiväkirjana, tuskin sitä kukaan muu lukee), koska oikea elämä menee aina edelle. Mulla ei toistaiseksi edes ole älypuhelinta just siksi,että ajatuskin jatkuvasta “pakonomaisesta” yhteydestä eri somepalveluihin tuntuu ahdistavalta. Piakkoin saatan kyllä sellaisen sentään hankkia, koska tunnen olevani pian jo vähän liikaakin ulkopuolella. Toivon, että osattaisiin molemmat löytää sellainen sopiva keskitie kaiken tämän somehässäkän keskellä 😀
Keskitietä on kyllä vaikea löytää. Puhelin kun on kädenulottuvilla kokoajan. Ymmärrän, jos olo on jo välillä vähän liiankin ulkopuolinen. Ehkä se on nykyaikaa, mutta et kyllä oikeasti jää mistään paitsi. Ehkä muutamasta hauskasta kissavideosta yms. 😉 Vaikea päätös!