Äitini muistolle

Tätä postausta tehdessä julkaisunapin painallus oli harvinaisen vaikeaa, siksi toivon, että tästä olisi jotain lohtua kaikille äitinsä menettäneille. Lyhyt pieni muistutus siitä, kuinka jokainen äiti on tärkeä.

Äitienpäivä on meidän perheessä aina kovin hiljainen. Osittain äitienpäivä on kivulias ja osittain täynnä hyviä muistoja. Siskoni käy joinain vuosina mummon ja äidin haudalla. Oma päiväni sujuu muuten kovin arkisissa merkeissä. Usein olen töissä, niin kollegani pääsevät viettämään äitienpäivää. Tänään lounastin ystävän kanssa, ulkoilutin koiraa ja joogasin. Nyt kirjoitan, koska sitä rakastan.

Voisin sanoa, että olen käynyt läpi kovan koulun. Voisin myös sääliä itseäni siitä, kuinka paljon olen joutunut nuorena käymään läpi. Jotkut ovatkin voivotelleet ja murehtineet meidän puolestamme. Aivan turhaan. Tämä on osa meidän perheen elämää ja en vaihtaisi mitään pois. Vaikka äitini vaihtaisin kyllä takaisin hinnalla ja tavalla millä hyvänsä. Olemme kovassa sopassa keitetyt sisarukset, mutta siitä ei voi koskaan saada säälipisteitä. Rankat asiat tuovat myös paljon positiivisia asioita, kuten voimaa, ymmärrystä ja korvaamatonta elämäntaitoa.

En haluaisi muistella äitini kuolemanpäivää, koska siinä päivässä ei ollut mitään hyvää. Vuosien jälkeenkin suru ei koskaan poistu – se vain muuttaa muotoaan. Näin palatessa ajassa taaksepäin tulevat kipeät muistot takaisin, mutta ne ovat jotenkin käsiteltävissä. Kyyneleet kuitenkin säilyvät.

Siitä talvisesta torstaista on jo 20 vuotta. Silloin 12 vuotiaana en tiennyt kuinka vakavasti asiat olivat. Sinä iltana kun siskoni lähti sairaalaan, suuntasi tämä reipas koululainen kirjastoon. Hieman ihmettelin miksi kummini olivat hälytetty paikalle. Ulkona kävellessäni muistan nähneeni taivaalla paljon tähtiä ja tähdenlentoja (ne olivat lentokoneita) ja alitajuisesti varmasti tajusin, että kaikki eivät olleet hyvin. Muistot siitä päivästä ovat samaan aikaa kirkkaita ja hataria.

Äiti oli piirtänyt historiankirjani takakanteen kuvan aivoistaan ja kuinka ne olivat täynnä syöpää. Kirjastossa lueskellessani mietin, että kyllähän ne saavat sen pois niin kuin aikaisemminkin. Se kasvainhan leikattiin melkein kokonaan pois. Kun tulin kotiin kirjastosta, kaikki olivat kotona ja vastassa oli kauhea viesti. Pikkuveljeni oli niin nuori, ettei edes ymmärtänyt asiaa. Äiti oli mennyt lentokoneella taivaaseen – sanoimme. Seuraavat vuodet meidän perhe matkusti ulkomaille aina “junalla”.

En tiedä huomaatteko, mutta yritän tuoda tarinaani mukaan jotain pientä iloa ja toivoa. En tiedä olenko siinä yhtään onnistunut. Äitini oli maailman paras tyyppi. Tottakai, hän oli minun äitini. Hän oli todella lahjakas taiteilija ja todella hyvä lasten ja nuorten parissa. Hän oli arvostettu kollega ja hyvä, sydämellinen ihminen. Loppujen lopuksi kaikissa elämän käänteissä uskon, että kaikella on tarkoitus. Eihän tätä muuten pysty ymmärtämään. Miksi hyvä ihminen lähtee nuorena?

Haluankin lähettää terveiset kaikille ihanille äideille sinne pilvenreunalle ja kaikille niille, jotka äitiään tänään muistelevat. Haluan myös muistuttaa niitä, jotka eivät ole väleissä äitinsä kanssa. Nyt on aika ottaa se askel ja tehdä asialle jotain. Koskaan ei tiedä milloin elämä päättyy ja silloin se on liian myöhäistä. Jokaisen äiti on maailman tärkein ihminen.

Tässä ei kuitenkaan ollut kaikki perheemme koettelemukset. Kerron siitä lisää ensiviikolla, koska myös te kaikki lukijat voitte olla osana auttamassa pian ilmestyvässä tempauksessa. Elämä ei ole vain matkoja ja upeaa lifestylea. Se on myös toistemme auttamista.