Tätä postausta tehdessä julkaisunapin painallus oli harvinaisen vaikeaa, siksi toivon, että tästä olisi jotain lohtua kaikille äitinsä menettäneille. Lyhyt pieni muistutus siitä, kuinka jokainen äiti on tärkeä.
Äitienpäivä on meidän perheessä aina kovin hiljainen. Osittain äitienpäivä on kivulias ja osittain täynnä hyviä muistoja. Siskoni käy joinain vuosina mummon ja äidin haudalla. Oma päiväni sujuu muuten kovin arkisissa merkeissä. Usein olen töissä, niin kollegani pääsevät viettämään äitienpäivää. Tänään lounastin ystävän kanssa, ulkoilutin koiraa ja joogasin. Nyt kirjoitan, koska sitä rakastan.
Voisin sanoa, että olen käynyt läpi kovan koulun. Voisin myös sääliä itseäni siitä, kuinka paljon olen joutunut nuorena käymään läpi. Jotkut ovatkin voivotelleet ja murehtineet meidän puolestamme. Aivan turhaan. Tämä on osa meidän perheen elämää ja en vaihtaisi mitään pois. Vaikka äitini vaihtaisin kyllä takaisin hinnalla ja tavalla millä hyvänsä. Olemme kovassa sopassa keitetyt sisarukset, mutta siitä ei voi koskaan saada säälipisteitä. Rankat asiat tuovat myös paljon positiivisia asioita, kuten voimaa, ymmärrystä ja korvaamatonta elämäntaitoa.
En haluaisi muistella äitini kuolemanpäivää, koska siinä päivässä ei ollut mitään hyvää. Vuosien jälkeenkin suru ei koskaan poistu – se vain muuttaa muotoaan. Näin palatessa ajassa taaksepäin tulevat kipeät muistot takaisin, mutta ne ovat jotenkin käsiteltävissä. Kyyneleet kuitenkin säilyvät.
Siitä talvisesta torstaista on jo 20 vuotta. Silloin 12 vuotiaana en tiennyt kuinka vakavasti asiat olivat. Sinä iltana kun siskoni lähti sairaalaan, suuntasi tämä reipas koululainen kirjastoon. Hieman ihmettelin miksi kummini olivat hälytetty paikalle. Ulkona kävellessäni muistan nähneeni taivaalla paljon tähtiä ja tähdenlentoja (ne olivat lentokoneita) ja alitajuisesti varmasti tajusin, että kaikki eivät olleet hyvin. Muistot siitä päivästä ovat samaan aikaa kirkkaita ja hataria.
Äiti oli piirtänyt historiankirjani takakanteen kuvan aivoistaan ja kuinka ne olivat täynnä syöpää. Kirjastossa lueskellessani mietin, että kyllähän ne saavat sen pois niin kuin aikaisemminkin. Se kasvainhan leikattiin melkein kokonaan pois. Kun tulin kotiin kirjastosta, kaikki olivat kotona ja vastassa oli kauhea viesti. Pikkuveljeni oli niin nuori, ettei edes ymmärtänyt asiaa. Äiti oli mennyt lentokoneella taivaaseen – sanoimme. Seuraavat vuodet meidän perhe matkusti ulkomaille aina “junalla”.
En tiedä huomaatteko, mutta yritän tuoda tarinaani mukaan jotain pientä iloa ja toivoa. En tiedä olenko siinä yhtään onnistunut. Äitini oli maailman paras tyyppi. Tottakai, hän oli minun äitini. Hän oli todella lahjakas taiteilija ja todella hyvä lasten ja nuorten parissa. Hän oli arvostettu kollega ja hyvä, sydämellinen ihminen. Loppujen lopuksi kaikissa elämän käänteissä uskon, että kaikella on tarkoitus. Eihän tätä muuten pysty ymmärtämään. Miksi hyvä ihminen lähtee nuorena?
Haluankin lähettää terveiset kaikille ihanille äideille sinne pilvenreunalle ja kaikille niille, jotka äitiään tänään muistelevat. Haluan myös muistuttaa niitä, jotka eivät ole väleissä äitinsä kanssa. Nyt on aika ottaa se askel ja tehdä asialle jotain. Koskaan ei tiedä milloin elämä päättyy ja silloin se on liian myöhäistä. Jokaisen äiti on maailman tärkein ihminen.
Tässä ei kuitenkaan ollut kaikki perheemme koettelemukset. Kerron siitä lisää ensiviikolla, koska myös te kaikki lukijat voitte olla osana auttamassa pian ilmestyvässä tempauksessa. Elämä ei ole vain matkoja ja upeaa lifestylea. Se on myös toistemme auttamista.
Osasit kirjoittaa koskettavasti ja syvällisesti omasta äidistäsi. Kiitos siitä, että annoit ymmärtää meillekin joilla vielä on äiti, kuinka tärkeää on kiittää heitä eikä pitää itsestäänselvyytenä.
Kiitos Mari! Onpa hyvä kuulla, että tästä oli apua. 🙂
Kaunis kirjoitus ja kiitos siitä. Menetin äitini tammikuussa syövälle. Kovin surun varjostama oli tämä äitienpäivä, kun kuolema on vielä niin tuoreessa muistissa. Eipä sitä koskaan voi unohtaa, mutta ehkä ajan kanssa oppii käsittelemään paremmin.
Anne, paljon voimia! Sure rauhassa, mutta muista yrittää nauttia elämän kivoista jutuistakin. Äitisi katselee pilven reunalta ja toivoo, että jatkat elämääsi ja olet onnellinen. 🙂 <3
Voimia sinulle, Anne.
Sun äiti oli varmaan ihana ihminen, jos olet tullut häneen. 🙂
Voi kiitos Niko! <3
Kiitos postauksesta. Itsekkin menetin äitini viime joulukuussa syöpään. Pikkuhiljaa asiaa ei enää ajattele koko ajan, mutta itku tulee kyllä melkein viikottain. Kyllä se vain on kova koulu kun menettää äidin. Onneksi on kuitenkin tieto siitä että joskus vielä näemme. Voimia sinulle!
Todella! Kova koulu ja sanoinkuvaamattomia tunteita laidasta laitaan. Aluksi varsinkin hurjaa vihaa ja surua. Paljon voimia sulle! <3
Kiitos paljon tästä tekstistä! Oma äitini menehtyi myös noin kuusi vuotta sitten ja tälläisenä päivänä on kyllä tunteet pinnassa. Jotenkin tuntuu tärkeälle kuulla kaikkien muiden iloisten äitienpäiväpostausten seassa että samankohtaloisia on muitakin 🙂 Ja mielestäni sait kyllä tämän positiivisen reunuksen tekstiin oikein hyvin mukaan! Tuntuu, että puit myös omat ajatukseni asiasta täydellisesti sanoiksi, sillä haluan pitää mukana nimenomaan sen kiitollisuuden, että minulla oli maailman paras äiti sen aikaa kuin oli.
Ja vähän positiivisempana loppu nouttina vielä se, että sulla on kyllä huippublogi! Vaikutit ensitreffeillä niin ihanan positiiviselta ja menevältä persoonalta ja sama henki välittyy täällä blogissakin, tosi mukava seurata tätä 🙂
Heippa Petra ja kiitos! Uskon sen, että nuo rankat kokemukset ovat kyllä muokanneet mua ja varmasti suakin paremmaksi ihmiseksi. 🙂 Välillä se positiivisuus vaan unohtuu, mutta nämä kommentit kyllä piristää ja muistuttaa positiivisuudesta ja siitä että ihania ihmisiä on maailma pullollaan. 🙂
Miia, kiitos koskettavasta postauksesta ja ison asian jakamisesta. Vaatii rohkeutta jakaa muutakin kuin iloisia asioita. Osuvasti sanottu, että elämä on paljon muutakin kuin lifestyleä ja kivoja matkoja. Kivaa uutta viikkoa ja huomataan ne pienetkin asiat mitkä on hyvin:)
Heippa Maarit! Haluankin juuri painottaa, että elämässä onnellisuus tulee lopulta ihan muualta kuin hienoista matkoista ja tavaroista. Tietenkään unohtamatta sitä, että jokainen tyttö varmasti ilahtuu pienestä shoppailureissusta tai hienosta korusta. Kaikkea kohtuudella. 🙂 Ihanaa alkavaa viikkoa. 🙂
Ihana, koskettava kirjoitus. Sai kyyneleet silmiin vaikka oma äitini saikin vielä tämän äitien päivän olla luonamme. Valitettavasti ensi vuonna näin ei enää ole, syöpä vie tämänkin taistelija naisen ja maailman rakkaimman äidin, vaikka elämää voisi olla vielä kymmeniä vuosia. On se vaan epäreilua… Aurinkoisia elon hetkiä sulle ja miehellesi, upea pari olette!
Kiitos Katariina! Nyt toivotan sulle mielettömästi voimia. Veti sanattomaksi.. Toivottavasti sulla on paljon läheisiä sua tukemassa.
Tosi hyvin kirjoitettu!!
Kiitos Andrea! 🙂 Yritän opetella..
Menetin itse äitini syövälle 19 vuotta sitten, joten osaan samaistua aika pitkälle kirjoitukseesi. Vaikka asuin jo pois kotoa, siskoni oli vielä nuori ja kotona ja sitten alkoi huoleni hänestä oman surun ja pärjäämisen lisäksi. Äidin sairaus tiedettiin ja myös lähdön hetken olevan ajan kysymys, sen tullessa eteen jäi todella yksin, vaikka oli ihmisiä vierellä. Vaikka olen asian käsitellyt vuosia sitten, silti joka äitienpäivä on todella vaikea.
Kiitos sinulle ihanasta blogistasi, käyn lukemassa jokaisen postauksesi 🙂
Moikka Satu ja ihanaa kun viihdyt blogissani! Olit melko samassa tilanteessa kuin isosiskoni. Mehän jäimme 23-vuotiaan siskomme hoiviin. Muuten en tiedä mihin olisimme joutuneet. Siskolla oli melkoinen vastuu niin nuorena, koska pikkuveljeni on kehitysvammainen ja minä hurja teini. 😉 Tuo on niin totta, että yksinhän siinä jää. Moni ystävä ei tiedä miten voisi auttaa, vaikka pelkkä läsnäolo riittää. Ihanaa viikon alkua sulle Satu!
Hei Miia ja kiitos mahtavasta blogistasi. Tämän käyn yleensä ensimmäisenä tarkistamassa uusien postauksien toivossa, jos on aikaa selata blogeja läpi. Nyt oli pakko kirjoittaa.
Itse menetin isäni muutama vuosi sitten aivokasvaimeen. Rihmastomaiseen joka täytti koko aivot. Silloin yritin selvittää kovasti aivokasvaimien syytä. Sanottiin että taiteilijoilla niitä esiintyy muita enemmän. Samaan aikaan saman sairauden kanssa taisteli myös taiteilija Tommy Tabermann. Nyt blogiasi lukiessa ensimmäisenä mietin, mahtoikohan sinunkin äitisi olla taiteilija, ja seuraavalla rivillä se lukikin että näin on. Nyt olen entistä vakuuttuneempi että tämä on varmasti usein juuri taiteilijoiden “kohtalo”. Voimia sinulle <3
Onpa kiva kuulla, että viihdyt täällä blogissa. 🙂 Tuossa voi olla hyvinkin perää. Taiteilijan aivot varmasti pyörivät aivan eri svääreissä ja he ehkä myös stressaavat enemmän (voisiko olla?). Voimia myös sinulle!
Kiitos Miia, että jaoit tarinasi muille. Se vaatii rohkeutta ja uskallusta kertoa muille surullinen ja rankka kokemus omasta elämästään. Minun äitini kuoli myös syöpään pitkän taistelun jälkeen 8 vuotta sitten. Syöpä ja taistelu sitä vastaan on varjostanut minun sekä perheeni elämää monta vuotta ja siitä ei koskaan toivu kokonaan. Kuten sanoit suru muuttaa muotoaan, mutta kyyneliltä ei koskaan välty. Vieläkin itselläni on kova ikävä omaa parasta äitiäni ja varsinkin tällaisina päivinä oma fiilis on surullisen haikea.. Myös itse toivon, että ne kaikki kenellä vielä oma rakas äiti on elämässään muistaisivat arvostaa ja viettää laatuaikaa hänen kanssaan. Voimia kaikille, jotka ovat joutuneet luopumaan läheisestään liian aikaisin!
Voi Emppu! Paljon voimia sulle. On se kumma, että siitä surusta ei koskaan lopullisesti pääse. Tietyt ihmiset elämässä vain ovat niin tärkeitä.
“Rankat asiat tuovat myös paljon positiivisia asioita, kuten voimaa, ymmärrystä ja korvaamatonta elämäntaitoa.”
Näin minäkin haluan ajatella ja tähän minä myös uskon ❤️
Kyllä! 🙂 Sen huomaa varsinkin nuorena äitin menettäneenä, kun alkaa ymmärtämään asoita hieman erilailla kuin ikätoverinsa.
I remember your mom as a really nice, beautiful woman. You are fortunate to have had your sister, but don’t feel like you need to find a positive message. On Mother’s Day it’s ok to remember happy times, say this sucks, have a good cry and miss your mom.
Thanks Liz! <3 I am really fortunate to have my sister. 🙂
Kauniisti kirjoitettu <3
Kiitos Jenna! 🙂
Ihana Miia! Oma äitini nukkui pois nuorena kun minä olin 10. Ensimmäistä kertaa kuulin nyt, että jollekin muullekin äitienpäivä ei ole helppo. Olen syytellyt itseäni, että olen huono äiti kun joka toukokuun toinen sunnuntai on minulle kovin raskas. Kiitos sinulle tästä kirjoituksesta ❤️
Moikka Kati! 🙂 Paljon voimia sulle. Meitä kohtalotovereita on yllättävän paljon. Näistä ei vaan äitienpäivänä paljon puhuta.
Ihana teksti! Tuli kyyneleet silmiin, kun luki tekstiä. Niin lähellä omaa elämää. Mulla myös oma äiti kuoli syöpään nyt kesäkuussa tulee 6 vuotta. Olin itse silloin vasta 15. Ja aivan järjetön ikävä on vieläkin. Toivon kovasti et se suru ja kaipuu muuttaisi kohta muotoaan ja olisi helpompi elää, ilman tätä jatkuvaa ikävää ja tuskaa mitä se on aiheuttanut.
Kiitos kovasti tästä tekstistä!
Moikka Kaisa! Ei se varmasti koskaan kunnolla hellitä, mutta jos tuntuu ylitsepääsemättömältä niin suosittelen mennä juttelemaan ammatti-ihmisen kanssa. Niin on muutama oma läheinen joutunut tekemään. Toivon sulle paljon voimia! 🙂 Tuli susta jotenkin mieleen Dixie Chicksien yhden Not Ready To Make Nice -biisin sanat.. tai oikeastaan yhdet tietyt sanat tästä biisistä.. “Time heals everything, but I’m still waiting.” Jotenkin usui tähän…
Itkeminen ei ole pahasta, koska kyyneleet ovat sielun huuhteluvettä. Muistojen antamaa voimaa
Juuri näin. 🙂 Itku tekee hyvää ja pitää itkeä niin paljon, että “puhdistuu kokonaan”.
Työkaverini vinkkasi tästä kirjoituksestasi minulle tänään ja on minunkin jaettava perheemme tarinaa, koska teidän perheen kohtalo kolahtaa niin läheltä.
Menetimme äitimme vuosi ja kahdeksan päivää sitten samaiselle sairaudelle vain 59 vuotiaana, kuin mihin äitisikin menehtyi. Sairaus tuli aivan puun takaa ja yllättäen ja muutti elämämme lopullisesti. En haluaisi kauheasti äidin sairausaikaa muistella, mutta valitettavan usein ne asiat tulvivat mieleen mm. painajaisten muodossa. Olen onneksi hyviäkin unia nähnyt äidistä ja kokenut ne viesteinä äidiltä, että kaikki on hyvin hänellä tuolla Taivaan kotona. Luonnon kautta olen myös saanut äidiltä lohdutusta monesti. Äidin sairausaikana menetimme myös äidin kummatkin vanhemmat eli mummimme ja ukkimme (he poistuivat luotamme kuitenkin vanhuuden tuomien sairauksien myötä, joten heidän poismenonsa on ollut jokseenkin helpompi ymmärtää), joten tuo vajaan yhdeksän kuukauden aika oli kaikkinensa todella raskas.
Eilinen oli siis toinen äitienpäivä ilman äitiä.. päivä sujui ihan hyvin, kävin viemässä tekemäni puusydämen äidin haudalle ja keräilemässä nokkosia ruoka-antimiksi (äitini rakasti luontoa ja hyödynsi sen antimia monessa muodossa), mutta illalla palatessani yksin kaupunkikotiini itku ja raastava ikävä ei meinannut helpottaa millään. Keksin sitten kyynelten seasta, että alan katsella vanhoja valokuvia ja ne saivat mieleni rauhoittumaan pikkuhiljaa. Äitini oli kuvissa niiiin kovin kovin kaunis <3
Olet jo toinen bloggaaja, jonka äidin menetyksestä tuolle sairaudelle luen ja on jotenkin tosi lohduttavaa lukea ihmisten kommentteja näihin postauksiin, vaikka olenkin tiennyt, että varmasti emme ole ainoita, ketkä ovat äitinsä näin menettäneet.
Tsemppiä ja aurinkoisia ajatuksia tulevaan kesääsi! 🙂 Olet mun hyvien ystävien työkaveri, joten turvallisia lentokilometrejäkin toivottelen siullekin! 🙂
Voi kiitos kun kommentoit! Tarinasi kuulostaa niin surulliselta. Muistathan, vaikka sureminen ja muisteleminen tuntuu inhottavalta ja raastavalta niin silti suret oman aikasi. Annat itsellesi aikaa ja itket silloin kun itkettää. Se on täysin ok. Ihanaa, kun muistat äitiäsi hyödyntämällä luonnon antimia samanlailla kun hän teki. Ja uskon täysin, että hän on kanssasi joka päivä enkelinä. En ole uskovainen, mutta enkeleihin ja tuonpuoleiseen elämään uskon. Unet ovat varmasti olleet viestejä – varsinkin silloin kun ne positiiviset unet tuntuvat todella voimakkailta.
Toivon sulle paljon voimia ja aurinkoa kesään. 🙂
Todella hyvä teksti. Tälläisia kirjoituksia tarvitaan, niin että jokainen joilla on läheiset vielä elossa tajuaa olla niistä kiitollisia. Jokainen päivä todellakin voi olla se viimeinen. Oma äitini kuoli 2 voutta sitten juuri äitienpäivänä todella yllättäen aivoverenvuotoon. Uskon, että kaikki äitinsä menettäneillä äitienpäivä on yksin vuoden raskaimmista päivistä. Voimia.
Voimia sulle Laura! En osaa kuvitella sitä tuskan määrää, kun menettää äitinsä noin äkillisesti. 🙁
Veret seisauttava kirjoitus Miia. Vaikka netti on pullollaan lifestyle blogeja niin sun on kyllä poikkeuksellinen, ja se hyvällä tavalla. Mä niin fanitan sua 🙂
Voi kiitos Anni! Yritän tuoda aitoutta ja inhimillisyyttä blogiini ja kirjoittaa suoraan sydämestä. Toivon, että se välittyy sinne asti. <3
Itse koin saman kohtalon 6,5 vuotta sitten. Vaikka olin silloin jo ihan aikuinen, tuntui äidin menettäminen silti pahalta. Kuten totesit, suru ei lopu koskaan – se vain muuttuu ja sen kanssa oppii elämään. Myös mieheni äiti on kuollut, joten äitienpäivää ei ole meillä vietetty useaan vuoteen.. Ensi vuonna toivottavasti pääsemme sitä taas juhlimaan, kun saamme kesällä perheenlisäystä 🙂 Tsemppiä!
Moikka Peppi! No, teillä tulee äitienpäivät todella muuttumaan iloisemmaksi, vaikka haikeus ei kyllä toisaalta koskaan katoa. Onnea oikein paljon! 🙂