Matkakrapula
Tiedättekö sen tunteen kun palaatte reissusta kotiin. Jotenkin kun leijuisi. Kaikki tuntuu hetken epätodelliselta. Eihän tämä ole se minun elämä. Minun elämäni on nauttia Mango Daiguireja auringonlaskuun. Nyt olenkin kotona. Istun autossa matkalla töihin ja sama radiokanava soittaa samoja hittibiisejä. Kaikki näyttää samalta. Vaikka lumi on jo sulanut, tuntuu ilma silti jääkylmältä. Plaah.
Tuleeko kenellekään reissaajalle matkan jälkeen tai itseasiassa jo matkan aikana hirmuinen halu tehdä muutoksia elämään. Reissussa olo on kuin supernaisella. Ei olla kipeitä eikä köyhiä. Rahaa on säästetty reissuun ja joka päivä koetaan jotain uutta. Kotiin on ihana palata. Mutta kun paluu iskee kunnolla päälle, niin ajatukset pyörivät jo vähintään uudessa reissussa, elämänmuutoksissa tai uusissa harrastuksissa – missä vain uudessa. Kotona aika näyttää pysähtyneet reissun ajaksi. Ulkomailla sentään tapahtui jotain jännää joka päivä.
Matkustaminenkin voi välillä olla sellaista pakoilua arjesta ihan meille tavallisellikin ihmisille, joilla suurimmat ongelmat ovat pieniä päivittäisiä asioita. Tietenkin niille ihmisille, jotka ahertavat arkena töissä ehkä vähän liikaakin, voi iskeä karu paluu arkeen huolettoman lomailun jälkeen. Jopa jonkin sorttista masennustakin voi ilmassa leijua. Uskoisin, että tästä matkakrapulasta kuitenkin toipuu hyvinkin nopeasti kun palaa omien ihanien harrastusten pariin ja tapaa ison kasallisen rakkaita ystäviä. Näin arjen lomassa ajattelinkin siis palata takaisin paratiisiin ja Boracaylle. Sieltä on vielä muutama tarina kerrottavana.
White Beachin Station 1 on kaunein kohta Boracayta. Siellä voi löytää todellisen paratiisin. Ehdottomasti upein ranta mitä olen missään nähnyt. Silmä ja sielu lepää. Vai mitä mieltä olette?
Siedätyshoitoa matkakrapulalle. Olinpahan kuitenkin etuoikeutettu näkemään jotain näin hienoa.
