Tiedättekö sen tunteen kun palaatte reissusta kotiin. Jotenkin kun leijuisi. Kaikki tuntuu hetken epätodelliselta. Eihän tämä ole se minun elämä. Minun elämäni on nauttia Mango Daiguireja auringonlaskuun. Nyt olenkin kotona. Istun autossa matkalla töihin ja sama radiokanava soittaa samoja hittibiisejä. Kaikki näyttää samalta. Vaikka lumi on jo sulanut, tuntuu ilma silti jääkylmältä. Plaah.
Tuleeko kenellekään reissaajalle matkan jälkeen tai itseasiassa jo matkan aikana hirmuinen halu tehdä muutoksia elämään. Reissussa olo on kuin supernaisella. Ei olla kipeitä eikä köyhiä. Rahaa on säästetty reissuun ja joka päivä koetaan jotain uutta. Kotiin on ihana palata. Mutta kun paluu iskee kunnolla päälle, niin ajatukset pyörivät jo vähintään uudessa reissussa, elämänmuutoksissa tai uusissa harrastuksissa – missä vain uudessa. Kotona aika näyttää pysähtyneet reissun ajaksi. Ulkomailla sentään tapahtui jotain jännää joka päivä.
Matkustaminenkin voi välillä olla sellaista pakoilua arjesta ihan meille tavallisellikin ihmisille, joilla suurimmat ongelmat ovat pieniä päivittäisiä asioita. Tietenkin niille ihmisille, jotka ahertavat arkena töissä ehkä vähän liikaakin, voi iskeä karu paluu arkeen huolettoman lomailun jälkeen. Jopa jonkin sorttista masennustakin voi ilmassa leijua. Uskoisin, että tästä matkakrapulasta kuitenkin toipuu hyvinkin nopeasti kun palaa omien ihanien harrastusten pariin ja tapaa ison kasallisen rakkaita ystäviä. Näin arjen lomassa ajattelinkin siis palata takaisin paratiisiin ja Boracaylle. Sieltä on vielä muutama tarina kerrottavana.
White Beachin Station 1 on kaunein kohta Boracayta. Siellä voi löytää todellisen paratiisin. Ehdottomasti upein ranta mitä olen missään nähnyt. Silmä ja sielu lepää. Vai mitä mieltä olette?
Siedätyshoitoa matkakrapulalle. Olinpahan kuitenkin etuoikeutettu näkemään jotain näin hienoa.
Kotiinpaluun aikaansaama tunneskaala on kyllä yleensä melko vaihteleva: toisaalta monesti on mukavaa olla taas kotosalla ja tutussa ympäristössä, toisaalta arkielämä tuntuu reissuseikkailujen jälkeen yleensä tylsän ja tappavan puuduttavalta. Oon itsekin yrittänyt alkaa ajattelemaan asiaa niin, että kotimaisemista valittamisen sijaan keskittyisin siihen kaikkeen, mitä oon nähnyt, kuullut ja kokenut – esimerkiksi etelän lämmöstä talvipakkasen keskelle saapuessa näin hienot ajatusmallit tuppaavat vain monesti unohtumaan hetkeksi… 😀 Mutta hei, täytyyhän sitä välissä palata kotiinkin jotta voi lähteä taas uudestaan? 😉
Ihana kommentti! Tuo on niin totta kyllä että kotiin palaaminen tarkoittaa taas uutta reissua ja sen suunnittelua. 🙂 Taidanpas ryhtyä tuumasta toimeen ja ryhtyä keksimään jotain kivaa. 😉
Joo, matkakrapulat on hyvinkin tuttuja! Vaikka kotiin on yleensä kiva palata, niin siinä vaiheessa kun tuijottelee ihanan auringossa vietetyn kuukauden jälkeen ikkunasta harmaata säätä ja loskaa, tekee mieli vaan vetää sälekaihtimet kiinni ja ostaa uudet lennot pois.
Reissaaminen on tosiaan välillä sitä omasta arjesta pakoilua – ja joskus on ihan hyväkin ottaa ihan vaan “hermolomaa” ja lähteä arkea pakoon. Monena vuonna omaa elämääni maailmalle paettuani tajusin kuitenkin, että kotonakin pitäisi saada hommat sille tolalle ettei täältä aina tarttisi lähteä pakoon. Tai muutenkin muokata elämää siihen suuntaan, ettei se 11k töitä 1kk lomaa Aasiassa ole ainoa ratkaisu selviämiseen. 🙂
Mutta kotiinpaluussa on myös se hyvä puoli, että kuten Laurakin tuossa yllä sanoi, niin sitten voi ruveta miettimään niitä uusia reissuja. Aina kun on vähän jotain kiikarissa, niin ei se arkikaan ole niin kurjaa 😉
Voi kun olet niin oikeassa. Kyllä arkikin pitää olla mukavaa ja jokapäiväinen elämä ihanaa. 🙂 Jos ei ole, niin jotain pitää asialle tehdä. Samanlaisia fiiliksiä täällä – ulkomaille tuli lähdettyä töihin usein juuri sen vuoksi että halusi karkuun Suomi-elämää, joka oli silloin aikanaan tylsää. Niin ja tervetuloa blogiini. 🙂 Käynpä kurkkaamassa sun.